Alkuperäistä elokuvaa huomattavasti vaikuttavampi jatko-osa Babe nimisen pienen possun seikkailuista on yllättävän raaka katsaus elämän realiteetteihin. Ehkä juuri siksi Babe II ei saanut kannatusta leffaluukuilla, mutta nousi monen kriitikon silmissä vuoden parhaaksi lastenelokuvaksi.
Ensimmäisessä osassa Babe joutui etsimään paikkaansa muiden maatalon eläinten joukosta, löytäen lopulta sisäisen sankarinsa ja oman identiteettinsä lammaskoirana. Babe oli aikoinaan suuri katsojamenestys, joten ei ollut yllätys, että se lopulta poiki tämän ylenkatsotun jatko-osan. Yllätys oli sen sijaan se, että Miller lähti viemään elokuvaa aivan eri suuntaan. Hän ei lähtenyt kosiskelemaan yleisöä. Päinvastoin hänen visionsa sai lähinnä halveksivia katseita lapsiperheiden osalta. Eläimet eivät olleet enää söpöjä. Hyi George, mitä menit tekemään! Ensimmäisen osan hempeilyyn ja inspiroivaan tarinaan tykästyneet katsojat eivät enää sulattaneet Baben uutta puolta, jossa maailma oli häiriintyneen groteski jopa suloisten eläinten näkökulmasta. Siinä missä ensimmäinen Babe-elokuva herätti sympatiaa jopa niin paljon, että mm. Yhdysvalloissa porsaanlihan kulutus notkahti hetkellisesti, niin kakkososa herätti pelkästään ymmärtämättömyyttä.
Elokuvassa on mukana ensimmäisestä osasta tuttu isäntä, jota esittää James Cromwell. Nyt Cromwellin osuus jää niukemmaksi. Hänen absurdilta näyttävä kaivo-onnettomuutensa on kuitenkin alkuun paneva tekijä koko elokuvan juonikuviolle. Isännän jäädessä työkyvyttömäksi ajautuu maatilan toiminta vaikeuksiin. Laskuja kerääntyy, erääntyy ja lopulta vasaramies on tulossa.
Babelle on tehty rahakas tarjous kaupungin showmaailmaan, mutta emäntä on järjestelmällisesti kieltäytynyt kaikista näistä tarjouksista. Nyt on kuitenkin pakko katsastaa tämä kortti ja matka syntiseen kaupunkiin voi alkaa.
Kaupunki on lavastettu uljaan synkäksi. Sitä kutsutaan nimellä Metropol. Baben hotellihuoneen ikkunasta saattaa nähdä Hollywood kyltin, Golden Gaten, Sydneyn oopperatalon, vapauden patsaan, Eiffel-tornin, Big Benin, Janeiron suuren Jeesus-patsaan ja muita nimeltä mainitsemattomia ihmisen rakentamia monumentteja. Metropol on siis kaikkien maailman suurimpien kaupunkien risteytys. Se on yhtä aikaa kaikista suurin ja kaunein, mutta samalla myös kolkoin ja väkivaltaisin. Ei siis ihme, että vaikka Babe vaikuttuu näkemästään, hän myös samalla ajautuu sinisilmäisen luonteensa vuoksi suuriin vaikeuksiin.
Kaupungin kaverit ovat erilaisia kuin maalla. Babella oli maaseudulle tullessaan vaikea löytää ketään, joka olisi ollut hänen ystävänsä, mutta loppujen lopuksi hänestä pitivät kaikki. Se oli sitä maaseudulle tyypillistä varauksellisuutta, joka rapisi pois paremmin tutustuttaessa. Kaupungissa sen sijaan näyttää tulevan jos jonkinlaista tyyppiä heti iholle, tai tässä tapauksessa nahalle, kiinni. Siitä Baben on vaan opittava erottelemaan akanat pois. Kaikkiin ei voi luottaa.
George Miller on tehnyt todella erilaisen jatko-osan. Se on eläinmaailman oma Taksikuski. Elämä on armotonta, mutta kaiken paskan seassa kimmeltää aina myös hieman sitä kultaakin.
Olin todella riemuissani nähtyäni tämän. Pakko myöntää, että Miller on pystynyt kehittämään lastenelokuva-genreä hieman tummempaan suuntaan, mihin aikaisemmin on totuttu. Harva uskaltaa laittaa elokuvaansa takajalattoman koiran, joka kelaa itseään eteenpäin eläinten rullatuolilla. Se on surkea näky, mutta todellisuutta tässä sairaassa maailmassamme. Kuvasto on tässä muutenkin sen verran vauhdikkaampaa kuin ykkösosassa, että tekijät ovat joutuneet paikka paikoin turvautumaan animointiin. Se on kuitenkin taidokkaasti tehty. Mukana ovat myös hauskat laulavat hiiret, jotka tulivat tutuksi jo ensimmäisestä osasta.
