Jos siloitellun disneyläinen satumaailma ei kiinnosta, Pasolinin Pier Paolon Tuhat ja yksi yötä passannee aivan varmasti. Pelkkä disneyläisen lepertelyn välttely ei tietenkään tarkoita, että Pasolinin tyylistä voisi pitää. Tämä edesmennyt nk. mestari on vatkannut Aladdineistä ja muista tutuista idän miehistä ja naisista kertoneet tarinat sen näköisiksi, että Teletapitkin tuntuu loistoviihteeltä tämän sijaan.
Tämä(kin) Pasolinin leffa näyttää paikoittain siltä kuin joku Ö- tai vähintään Z-luokan amatööri olisi päästetty sen puikkoihin. Kerronta ei ole niin sujuvaa kuin saattaisi toivoa ja kokonaisuudessa näyttää olevan moni asia hiukan vinksallaan.
Elokuvassa on useampi tarina, kuten arvata saattaa, mutta Sheheradzade ei kerro niistä yhtäkään. Jotkin stoorit muistuttavat etäisesti kirjasta tuttuja kertomuksia, jotkin eivät senkään vertaa. Toisaalta, sadut ja kertomukset tapaavat muuttua useasti kiertäessään suusta suuhun, joten tässä mielessä poikkeavuudet ovat täysin ymmärrettäviä. Mutta useimmat hahmot ovat tuskatuttavan imbesillin oloisia kikatellessaan alati milloin millekin asialle (pääasiassa alastomalle ihmisruumiille). Kun elokuva vieläpä kestää runsaat kaksi tuntia, tulee katsojalle suuri houkutus käydä höykyttämässä herra Pasolinia moisen kammotuksen vuoksi. Mutta sehän ei tietysti enää onnistu.
Kaikkein parhaiten tämän Tuhannen ja yhden yön kertomuksista on onnistunut eräänlaisena päätarinana kulkeva satu Zumurrudista, ihanasta orjatytöstä, joka haluaa tulla myydyksi köyhälle nulikalle ja löytää lopulta itsensä aika yllättävästä tilanteesta. Zumurrudia esittävä Ines Pellegrini ei useimpien Pasolini-näyttelijöiden tapaan vaikuta roolissaan peräsaariston kesäteatterin vara-avustajalta. Se ja muutamat hienot maisemaotokset ovat tämän rainan parasta antia.
