Sergio Leonen dollaritrilogian päätöselokuva Hyvät, Pahat ja Rumat on yksi parhaimmista, ellei jopa paras lännenelokuva mitä ollaan tehty. Monet pitävät sitä myös maailman parhaimpana elokuvana ja itsellänikin se kohoaa ehdottomasti kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Tämä länneneepos teki myös Clint Eastwoodista todellisen tähden.
Blondie (Eastwood) on yksinäinen vaeltaja ja pyssymies (kuten lähes aina), joka tekee yhteistyötä Tucon (Wallach) kanssa. Tuco on etsintäkuulutettu rikollinen, jonka Blondie luovuttaa viranomaisille hirttämistä varten. Juuri kriittisellä hetkellä Blondie ampuu kuitenkin köyden poikki, miehet pakenevat ja jakavat palkkiorahat keskenään.
Mutta Blondie kyllästyy nopeasti ja irtisanoutuu heidän sopimuksestaan jättäen Tucon yksin keskelle aavikkoa. Tuco onnistuu kuitenkin selviytymään lähimpään kaupunkiin ja lähtee Blondien perään kostoaikeissa.
Tuco löytää pettäjänsä ja pakottaa puolestaan tämän vaeltamaan polttavan aavikon kourissa. Blondien ollessa aivan kuihtumispisteessä, miesten luokse ajautuu hevosvaunut. Sen sisällä olevista miehistä vain yksi on elossa. Mies kertoo viimeisillä voimillaan hautausmaalla sijaitsevasta kulta-aarteesta. Tuco saa selville hautausmaan nimen, mutta Blondie kuulee oikean haudan nimen. Tuco ja Blondie päätyvät jälleen yhteen pakon edessä ja lähtevät etsimään tuota kyseistä kulta-aarretta.
Parhaillaan meneillään oleva Yhdysvaltojen sisällissota tuo kuitenkin omat ongelmansa kaksikon tielle. Sen lisäksi saman aarteen perässä on myös elokuvan pahis; kylmä ja laskelmoiva Enkelinsilmä (Van Cleef)
Ensinäkin Sergio Leone on upea ohjaaja ja visionääri. Toiseksi Ennio Morricone on yksi maailman parhaimmista elokuvasäveltäjistä. Ja kolmanneksi Clint Eastwood on yksi kovimpia näyttelijöitä mitä on. Kun nämä tuodaan kykyineen yhteen ja muodostuu elokuva, se ei voi olla huono. Hyvät, Pahat ja Rumat on siitä loistava esimerkki.
Elokuva on hyvä sen takia, koska se on niin Ohjattu. Leonen kädenjälki näkyy ja kohtauksista välittyy loistava tunnelma. Hänen lähi- ja yleiskuvien yhdistyminen Morriconen upeisiin säveliin on sanoinkuvaamattoman hienoa taidetta. Lopun taistelu tuntuu todella mahtipontiselta, vaikka kyseessä on vain kolmen miehen show. Jännitys viedään äärimmilleen ja kohtaus nostaa ihokarvat pystyyn joka kerralla. Ehkä upein yhteenotto ikinä.
Käsikirjoitus ei syvällisyydellä juuri loista, mutta harvoin lännenelokuvissa se on tarkoituskaan. Tucon ja hänen veljensä tarinaan on tosin saatu upotettua hieman draaman aineksia sekaan. Kässäri on silti todella hyvä ja monipuolinen. Tapahtumia on paljon, mutta elokuva kulkee silti tehokkaasti eteenpäin. Tylsää tämän parissa ei tule.
Näyttelijät ovat myös loistavia. Clint Eastwood ei vielä näissä länkkäreissä kauheasti päässyt revittelemään vaan säästi itseään Dirty Harrya varten. Silti hyvä, vähäeleinen suoritus. Nyt jo edesmennyt Lee Van Cleef vakuuttaa kylmällä katseellaan, mutta Eli Wallach varastaa koko shown. Tuco on karismaattinen rääväsuu, jota sekä vihaa, että säälii. Loistavan ristiriitainen hahmo.
Yhteenvetona todella mahtava länkkäri, jollaista ei koskaan enää tulla tekemään. Rauha Leonen muistolle. Upeaa toimintaa, komeita maisemia, ja räjähtävää menoa. Tätä kaikkea säestää Morriconen kauniit sävelet. Mestariteos isolla M:llä.
