Måns (Petersson) ja Roro (Fares Fares) työskentelevät puistohuollossa. Pääasiassa he keräävät koirien paskoja pois puistoista. Työ on vain työtä ja takaa tasaisen rahavirran. Molemmilla on myös tyttöystävät. Onnellisia miehiä siis. Ei. Ongelmia on paitsi horisontissa myös jo kotona. Månsilla on ongelmia potenssin kanssa ja Roron pitäisi mennä naimisiin naisen, jota hän ei rakasta, kanssa. Tällaisesta lähtötilanteesta Jalla! Jalla! käynnistyy ja ei ollenkaan ole huono elokuva.
Josef Faresin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa on selkeää elämän optimistista käsittelyä ja lämpöä. Hahmot eivät ole stereotyyppisiä ja niistä löytyy useita ulottuvuuksia. Måns on kova ja karski, mutta hänessä on myös turhautunutta ressukkaa. Roroa myös mietityttää, miten selittää suvulle se, että hän ei aio mennä naimisiin. Näyttelijöiden suoritukset ovat hyvää tasoa ihan sivuhahmoja myöten. Fares Fares tekee hyvän ja kuivahkon suorituksen ja Torkel Petersson tekee vielä paremman suorituksen miehenä, jolla on vakava ongelma oman identiteetin kanssa. Kuitenkin parhaan ja hauskimman suorituksen heittää Jan Fares, joka esittää Roron isää, jonka nimeä ei koskaan selitetä.
Kehujen jälkeen on pakko antaa hieman kritiikkiä. Osa kohtauksista tuntuu venytetyiltä ja erityisesti jonkinlaista “roistoa”, Roron suunnitellun kihlatun veli Paulin hahmo on harmillisen yksiulotteinen rähjääjä ja öykkäri päähenkilöiden ollessa empaattisia ja miellyttäviä. Kuitenkin tarina päättyy onnellisesti, mikä on tällaisien elokuvien ehdoton edellytys.
Elokuvan kuvaus on värikästä ja teknisestä toteutuksesta voi sanoa, että se on täysin riittävä, sillä mitään efektejä ei ole tarvittu. Lyhyesti sanoen elämälle maistuva ja optimistinen elokuva. On mukava huomata, että elokuvien ei tarvitse olla siirappisia ollakseen onnellisia.
nimimerkki: Jurpo
