James R. Hoffa (Jack Nicholson) agitoi kuljetusalalla toimivassa IBT-ammattiliitossa, kävi työtaistelua kapitalismin armottomia herroja vastaan ja kohosi liittonsa johtoon. Siinä asemassa on paljon valtaa, epämääräiset makaronit olivat sopassa mukana ja onnistuipa myös Robert Kennedykin (Kevin Anderson) saamaan ukon häkkituomiota istumaan. Hoffan kaverina on Bobby Ciaro (Danny De Vito) jonka ensimmäinen kontakti Hoffan kanssa oli aika traaginen ja viimeinen kontakti yhtä viimeinen.
Kun joku on todella kadoksissa niin jopa metsäsuomalainen osaa sanoa Jimmy Hoffan olevan sitä. Danny De Vito kaatoi paljon resursseja saadakseen tämän kiistellyn vaikuttajan tarinan elokuvaksi ja tekee sen elämänkertaelokuvan keinoja hyödyntäen. Se tarkoittaa ehdottoman faktuaalisuuden olevan takapenkillä ja paljon tärkeämpi asia on kuvata Hoffaa itseään. Tai ainakin De Viton ja käsikirjoittaja David Mametin näkemystä hänestä. Hoffaa ei esitetä hyveellisenä työväen esitaistelijana vaikka hänen työnsä parantaakin työväestön oloja eikä myöskään ahneena kelminä joka käytti mafiaa ehtymättömän vallanhimonsa ja ahneutensa moottorina.
Danny De Vito on hiljaisen tarkkailijan komposiittiroolissa ja on pääasiassa passiivinen apuri ja ikkuna elokuvaan. Jack Nicholson on työläistaustaisen karkea Jimmy Hoffa joka ei pelkää yhteenottoa minkään vastustajan kanssa ja hänellä on tulta sielussaan. Jotain kertoo Nicholsonin vakuuttavuudesta että Jimmy Hoffa Jr. tunnisti hänet kadonneeksi isäkseen. Leffassa on muitakin rooleja ja Kevin Anderson on aika äkäinen Bobby Kennedy joka sai henkilökohtaisen motiivin saada Hoffalle pyttyaikaa.
Rytmiltään ja kerronnaltaan Jimmy Hoffan elämänkertaleffa on harkitun puolueeton ja ammattiliittoänkyrä on kuvattava änkyränä joka oli joskus oikeassa. Hän oli jääräpäinen vastustaja ja osasi tarpeen vaatiessa olla myös nöyrä ja diplomaattinen. Kyseessä ei ole elokuvataiteen eikä genrensä suurteos, mutta Hoffan elämässä on ytyä ja se lisäksi tapahtui erityisen ytyisään aikaan.
