Mack (Kevin Kline), keski-ikäistyvä menestyjä, ajelehtii huomaamatta tilanteeseen, jossa on pakko avata silmät ja ottaa kantaa, tai edes ajatella, mihin suuntaan maailma ja sen ihmiset ovat menossa. Hän nimittäin joutuu vahingossa ghettokasvattien piirittämäksi ja selkäsauna näyttää varmalta. Paikalle sattuu kuitenkin Simon (Danny Glover), joka rauhallisella olemuksellaan pelastaa Mackin nahan. Mack jää jotenkin kiinni Simoniin ja haluaa tutustua paremmin pelastajaansa. Davis (Steve Martin) on Mackin kaveri, joka tekee väkivaltaelokuvia, mutta kokee herätyksen todellisuuteen, kun tulee itse ammutuksi. Mackin vaimo, Claire (Mary McDonnell), on miehensä tavoin hieman eksyksissä, mutta saa elämälleen uutta virtaa löytäessään juoksulenkkinsä varrelta pienen vauvan. Näistä lähtökohdista alkaa keskustelu elämästä ja sen järjettömyydestä. Väkivallan kierre, rotuviha ja elämisen/kuolemisen (sama asia) pelko nousevat vahvoina teemoina esille.
Grand Canyon on vahvasti ajassaan kiinni oleva tuote. Vuodelta 1991 muistetaan hyvin Los Angelesissa tapahtuneet rotumellakat, jotka lähtivät vyörymään sen jälkeen, kun poliisit mukiloivat tummaihoisen Rodney Kingin. Ajan henki oli tuolloin painostava, koska tummaihoinen väestö alkoi pikkuhiljaa olla kyllästynyt viranomaisten sortoon ja jatkuvaan köyhyyteen. Puolustautuminen alkoi aggressiivisesti ja toisinaan jopa väkivaltaa käyttäen. John Singleton teki samoihin aikoihin kiitellyn debyyttinsä Boyz on the Hoodin, joka miellettiin provokatiiviseksi “fight-the-power-leffaksi”. Singletonin painavin pointti oli kuitenkin kritisoida valkoihoisten harjoittamaa rotupolitiikkaa, joka tähtää ovelasti siihen, että ahtaiden lähiöiden kurjuudessa asuvat mustat keskittyvät tappamaan toisiaan. Jolloin huomio kiinnittyy heidän ns. väkivaltaiseen luonteeseensa, eikä noihin kestämättömän huonoihin elinolosuhteisiin. No joka tapauksessa Kasdan näki myös tämän syvän kuilun ja pystyi myös ansiokkaaseen tulkintaan vaikeasta aiheesta. Kasdan kysyy elokuvassaan kaikki oleelliset kysymykset, mutta jättää vastaukset katsojien itsensä pääteltäviksi. Jokainen voi tulkita leffan omalla tavallaan. Itse koen sen melko lohduttomana kertomuksena maailmasta, jossa ihmiset eivät kuuntele riittävästi toisiaan ja tämän vuoksi samat virheet toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Elokuvan jälkeen tuntuu, että ainoa ratkaisu ongelmiin on maailman uudelleen luominen.
Crash valittiin vuoden 2005 parhaaksi leffaksi, vaikka se tuli Grand Canyoniin nähden miltei 15 vuotta jälkijunassa. Grand Canyonia sen sijaan on aina katsottu hiukan kieroon, vaikka se on yhä ajankohtainen. Kasdan toki sai Oscar-ehdokkuutensa käsikirjoituksesta, mutta se nyt oli vähintä, mitä hänelle pitikin antaa. Kasdan rakentaa tarinansa muutamista hyvin rytmitetyistä, intensiivisistä ja jännittävistä tapahtumista, jotka pohjustetaan ja käsitellään arkifilosofisella dialogilla. Kasdanin tyylin on varmasti pannut merkille myös itse Robert Altman, jonka myöhemmät elokuvat Player ja Short Cuts muistuttavat etäisesti Grand Canyonin mielenmaisemia.
Grand Canyon on epäilemättä aliarvostettu elokuva. Samoin kuin Lawrence Kasdan on aliarvostettu elokuvantekijä. Kaverilla on näyttöjä kaupallisista menestyksistä. Hän on mm. ollut luomassa Indiana Jonesia ja kirjoittanut Tähtien sotaa. Omat ohjaukset ovat olleet persoonallisia ja raikkaita tuulahduksia, joiden vahvuutena on ollut itse kirjoitettu tarina. Varsinkin uran alkupuolelta Kasdanilta löytyy muutamia mestariteoksia, joista itselleni tärkeimmäksi nousee Sisärengas. Grand Canyonin jälkeen on ollut hiljaisempaa. Kasdan ei ensinnäkään ole tarttunut kovin hanakasti uusiin projekteihin. Toiseksi hän on ohjannut viime aikoina joitain käsittämättömiä floppeja kuten Dreamcatcher.
Grand Canyonin päänäyttelijäjoukko on ensi vilkaisulla aika epätoivoisen oloinen ja luulisi, että kemiat eivät kohtaisi kovin hyvin. Kevin Kline kuitenkin toimii loistavana siltana näiden erilaisten ihmisten välillä. Kline on vaan niin hyvä ja sopeutuvainen. Danny Glover sai, tämän elokuvan myötä, heitettyä toimintaelokuvien sivuosanäyttelijän viitan pois harteiltaan. Steve Martinille tämä oli ensimmäinen rooli, joka ei perustunut hänen komediallisiin kykyihinsä. Naisnäyttelijät Mary McDonnell ja Mary-Louise Parker ovat niminä hiukan hajuttomia ja mauttomia, mutta rooleissaan molemmat onnistuvat mainiosti. McDonnellista odotettiin 90-luvun alussa uutta suurta naistähteä, mutta ura lopahti varsin nopeasti. Viimeisimpänä esiintymisenä muistan Independence Dayn, jossa hänellä oli melko yksiulotteinen presidentin vaimon rooli.
nimimerkki: mauge
