Minä, niinkuin monet muutkin, olen monesti turvautunut elokuvien pariin selvitäkseni elämän sekavuudesta. Olen jopa saattanut mennä niinkin pitkälle kuin kysymään kysymyksiä elämän merkityksestä minua viisampien luo. Selvästi, Kenneth Lonergan, Manchester by the Sea – nimisen teoksen luoja, olisi tarpeeksi viisas vastaamaan näihin kysymyksiin. Ja kyllähän niin tekeekin – omalla tavallaan.
Lee (Casey Affleck) menettää veljensä Joen (Kyle Chandler) ja joutuu pitämään huolta veljenpojastaan Patrickista (Lucas Hedges). Elokuva liikkuu Joen kuoleman jälkeisessä ajassa, ajoittain tarjoten takaumia menneestä, kun kaikki olivat vielä elossa.
Casey Affleck ja Lucas Hedges ovat rooleissaan vuoden parhaimmistoa. He molemmat, erityisesti Affleck, ovat rooleissaan syvästi sisäänpäin kääntyneitä ja hiljaisia. He tyytyvät viestimään hahmostaan muutamalla, tarkkaan valitulla eleellä, suurten huutokohtauksien sijaan. Tekemällä näin, he saavuttavat kokonaan uudenlaisen näyttelemisen tason, jossa he riisuvat kaikki näyttelijän temppunsa ja jäljelle jää vain erittäin tarkkaan lyövä rytmi. Tämän rytmin he hallitsevat niin hyvin, että kohtaus voi vaihdella komediasta tragediaan sekunnin sadasosassa ja silti Hedges ja Affleck pystyvät täsmentämään katsojalle hahmojensa kokemat tunteet.
Itse pelästyin ensimmäisen kerran, kun naurahdin elokuvassa. Pelkäsin antaneeni väärän reaktion. Tähän kuitenkin Lonerganin käsikirjoituksen hienous perustuu. Se ei tyydy määrittämään itseään millään kiveen hakatulla viestllä tai sanomalla. Se ai anna katsojalle valmiiksi pureskeltuja kohtauksia, jossa katsoja tuntisi jotain vain, koska hänen odotetaan tuntevan jotain.
Itse asiassa koko elokuva välttelee suuresti kuin kontaktia kokonaan katsojan kanssa. Siinä, missä Woody Allenit ja muut mestarit rikkoivat elokuvantekemisen rajoja aikoinaan murtamalla neljännen seinän, Lonergan tuntuu murtavan jotain täysin muuta. Kuin sen ikkunan, jonka läpi olemme tottuneet katsomaan elokuvia. Ja hän tekee sen antamalla katsojien käsien rikkoutuvan ja vuotavan verta.
Emme nimittäin tarkastele tätä maailmaa hahmojen lävitse, vaan kuin heidän vierellään. Emme välttämättä toimisi itse samoin kuin hahmot – emmekä ole siitä edes kiinnostuneita. Tunnemme nimittäin sen maailman, jossa he elävät. Maailma, jossa kylmyyteen ei auta liekki, koska se nimenomainen liekki on jo polttanut tämän maailman rikki.
Meidän tehtävä, tämä elokuvan katsojina, ei ole samaistua näihin hahmoihin. Meidän ei ole tarkoitus olla inspiroituneita heidän teoistaan. Emme saa edes kokemusta heidän todellisuudestaan. Emme opi heiltä yhtään mitään. Sen sijaan saamme katsella, matkan päästä, kuten loistavan kuvaajan (Jody Lee Lipes) kamera meidät pakottaa, kun setä ja veljenpoika kalastavat yhdessä. Tai riitelevät. Tästä puhuu myös voimakkaasti ohjaajan cameo, jossa hän yrittää tunkea Affleckin ja Hedgesin hahmojen väliin, epäonnistuen. Niin ikään, tämä elokuva hylkii luotaan myös katsojan.
Elokuva ei liiemmin kysy kysymyksiä tai tarjoa vastauksia. Mutta kuvatessaan elämän kaoottisuutta, arkisuutta, vaistonvaraisuutta, tulee Lonergan tahallaan vahingossa paljastaneeksi jotain oleellista elämän merkityksestä. Ehkä meidän tehtävämme ei olekaan eläytyä, samaistua, analysoida tai edes tarkastella. Meidän tehtävämme on tai ei ole ajaa lastamme bänditreeneihin. Pyöritellä silmiämme vitsailevalle sedällemme. Katsella kun lokki lentää horisontin yli. Haudata rakkaitamme. Kalastaa isän veneellä. Elää surun kanssa ja sitä ilman.
