Broken Lizzard -komediaryhmän sekoiluista (mm. Beerfest ja Super Troopers) tunnettu näyttelijä-käsikirjoittaja Paul Soter yllättää omalla esikoisohjauksellaan Watching the Detectives, joka on yllättäen söpö romanttinen komedia. Broken Lizzard -kokoonpanon hyvää huonoa huumoria pursuavista tekeleistä ei ole paljon mitään jäljellä ja Soter keskittyy kuvaamaan erään orastavan rakkaussuhteen kipuilevaa alkutaivalta. Vanhoja tuttuja härskiyksiä ei nähdä ainakaan BL-mittakaavalla, mutta huumoriakaan ei ole onneksi unohdettu. Kokonaisuus on kaikkine heikkouksineenkin varsin raikas ja hyväntuulinen romcom, jossa on myös ripaus aitoutta genrelle tutun siirappisuuden tilalla.
Monille leffaharrastajille Watching the Detectives on varmasti nannaa, sillä Soter kyllä selvästi tuntee elokuvan historiaa ja on varmasti itsekin elokuvaa intohimoisesti seuraava kaveri. Viittauksia lukuisiin klassikoihin ropisee sujuvassa dialogissa sen verran tiuhaan tahtiin, että huhhuh. Voi ollakin, että kyseessä on varsin henkilökohtainen aihe esikoistaan tekevälle ohjaajalle. Rooliin sopivan salaperäinen ja nörtähtävä Cillian Murphy vetäisee hyvän tulkinnan pientä videovuokraamoa pyörittävänä Neilina, joka on oikeasti omistautunut asialleen. Kyseessä on aito pölyinen ja mestariteoselokuvilta tuoksuva paikka, eikä mikään ketjun huoraksi joutunut vuokraamo. Siellä elokuvia suorastaan rakastava Neil viettää arkensa samaan aikaan asiakkaiden kaikotessa isomman kilpaileva yrityksen kannattajiksi. Filmien inspiroimassa fantasiamaailmassaan kävelevä Neil juttelee vapaa-aikanaan samat intressit jakavien kavereidensa kanssa hämmästyttävistä näyttelijäsuorituksista, maailman parhaista ohjaajista ja leffojen juonten monitulkintaisuudesta. Ainakin tämä leffadiggari pystyi samaistumaan friikihtävään Neiliin ja samalla jopa vähän kadehti hänen tapaansa elättää itsensä rakkaalla harrastuksellaan.
Neil eroaa tyttöystävästään, kun tämä ei sittenkään muistuta Butch ja Kid -leffan naistähteä Katherine Rossia. Eräänä päivänä filmiä tulee vuokraamaan elämäniloinen Violet, joka tykkää hassutella ja elää vaarallisesti. Elämää elokuvien pariin pakoon juokseva Neil saa salaperäisestä tytöstä oivan vastustajan. Salakavalasti hän on kohta Violetin vallassa ja huomaamattaan jopa rakastuu häneen. Pieniä kepposia mielellään harrastava Violet keksii koko ajan hämmästyttäviä tempauksia, joiden vauhti meinaa olla Neilille ihan liikaa. Kestääkö pesunkestävä leffafriikki lopulta ollenkaan tosirakkautta, jota hän on nähnyt vain elokuvissa?
Lucy Liu on myös hyvä valinta hurjapää Violetin rooliin ja energinen kujeilu hymyilyttää useaankin otteeseen. Liun show tämä pääasiassa onkin ja hänen kemiansa pelaavat hyvin yhteen Murphyn kanssa. Alkuun elokuva onkin mainiota viihdettä ja kahden elämäntavan yhteentörmäys on varsin mielenkiintoista katseltavaa. Näyttelijöitä ei voi haukkua ja kaikki kunnia heille. Varsinkin Liu yllättää osaamisellaan, Murphy on jo aikaisemminkin todistanut lahjakkuutensa. Toisaalta tällaiseen sympaattiseen pikkuelokuvaan sopisi ehkä paremminkin tuntemattomat näyttelijät, mikä loisi automaattisesti jonkinlaisen aitouden tunteen, sillä nyt tiedostaa katselevansa filmitähtiä. Eipä asiasta kuitenkaan voi pahemmin nalkuttaa, sillä sen verran hyvin pääpari hoitaa hommansa.
Lopulta elokuva sortuu toistoon ja Violetin hahmon loputon energisyys ottaa hieman päähän. Alkupuoliskolla nähtävät pienet sivujuonten alut voisivat tehdä hyvää myös elokuvan loppupuolella, sillä pelkkään pääparin rakkaussuhteeseen keskittyminen alkaa puuduttaa viimeisen puolituntisen aikana ja elokuva tuntuu tukehtuvan itseensä. Elementit ovat tuttuja, mutta pläjäys onnistuu kuitenkin välttämään hyvin kliseisyyden tunteen. Ihan tuskaiseksi katsomiskokemus ei puutteistaan huolimatta onneksi muutu ja lopputekstien aikana on ihan hyvä mieli. Pitkäksi aikaa tämä ei kuitenkaan jää mieleen pyörimään, mutta tällaisia pienempiä elokuvia tarvitaan aina. Lopuksi voidaan vain todeta, että joka tapauksessa ihan kiva pikkuleffa erään suhteen hapuilusta ja siinä sivussa myös rakkaudesta elokuviin.
