!Arvostelu sisältää juonipaljastuksia!
Vaikka Stanley Kubrick ohjasi vuonna 1980 Hohdosta elokuvan, jota on kautta aikain ylistetty yhdeksi maailman parhaimpien kauhuelokuvien joukkoon (minä kuulun juuri niihin ihmisiin), niin kirjailija Stephen King ei osoittanut minkäälaista positiivisuutta Kubrickin näkemystä kohtaan. Pikemminkin kirjailija piti tätä romaaninsa raiskauksena Kubrickin tehdessä rajuja muutoksia – niin kuin tällä on yleensä ollut tapana – joten hän haukkui vuoden 1980 elokuvan maanrakoon.
Kauan sitä sai odotella, aina vuoteen 1997 asti, ennen kuin King oli vakio-ohjaajansa Mick Garrisin kanssa toteuttanut minisarjan läpimurtoromaanistaan, joka oli kuin olikin täydellisesti samaa pataa kirjan kanssa. King itse oli käsikirjoittajana, joten minkään ei pitäisi siis mennä pilalle.
Mutta sitten juutumme näihin kysymyksiin: Kuinka yleisö tähän reagoi? Entä kuinka minä reagoin, kun katsoin pitkän tovin tätä yli neljä tuntia kestänyttä sarjaa?
Jack Torrance (Steven Weber) on alkoholismista toipuva näytelmäkirjailija ja entinen opettaja, joka on hankkinut Coloradosta talven ajaksi talonmiehen työn Overlook-hotelliin. Hän, hänen vaimonsa Wendy (Rebecca De Mornay) ja Danny-poika (Courtland Mead) lähtevätkin joukolla viettämään talvea hiljaiseen hotelliin mutta Danny, joka “hohtaa”, tietää jonkin olevan pielessä, kun he saapuvat hotelliin. Jokin hotellin pahuuden mätä ydin on kiinnostunut Dannyn kyvystä ja on valmis saamaan sen itselleen.
Tutun kuuloinen, jos on kirjana lukenut, eikö? Jos tämä on kerta uskollinen kirjalleen, niin miksi asia on sitten niin, ettei moni tämän nähnyt pidä tästä, kuten en minäkään? Kirjasta kyllä pidin, vaikkei se olisikaan mestarillisen Kubrickin Hohdon kanssa samalla tasolla, mutta mikä vika tässä sitten on? No, vastaus on yksinkertainen.
Kubrick osasi muokata kirjasta mahdollisimman paljon psykologisemman, symbolisen ja surrealistisen kauhun, jättäen ehkä ainoaksi yliluonnolliseksi asiaksi Dannyn kyvyn “hohtaa”. Kirjassa liiallinen yliluonnollisuus ei ole huono asia, jos se saa lukijan oikeasti tuntemaan pelkoa tarinan luodessa hyvän tunnelman, mutta tämä kaikki on nähty miljoonissa elokuvissa. Se ei siis voi pelottaa elokuvana.
Minisarjan pelottavuus on kaukana, kun tutut kummitusleffoissa esiintyvät asiat ovat mukana (liikkuvat esineet, sulkeutuvat ja avautuvat ovet). Kummitukset eivät vakuuta, ja ne pensaseläimet ovat naurettavia vainotessa päähenkilöitä. Leffan ainut pelottava hetki oli sen huoneen 217 kylpyhuoneen akka, jota tulkitsee ohjaajan vaimo Cynthia Garris. Kyseessä on ainut todella hyvä asia koko leffassa, sillä sen aikana meni iho meinasi muuttua sahan teriksi. Mutta siihen se päättyykin. Kun leffassa mikään ei ole uudenlaista, kuten kaikkien näkyjen oleminen vain mielikuvituksen tuotetta tai symbolisten asioiden merkitystä. Ei voi leffa kiinnostaa, jos se on vain sitä samaa vanhaa kummitusjuttua.
Huonoa tässä Hohdossa on myös hahmot, joihin ei voi samastua niin kuin Kubrickin Hohdossa. Kubrickissa Jack Nicholsonin tulkitsema Jack Torrance, leffan hirviö, oli jo valmiiksi hiukan pipi päästään, mutta tuli vielä sekopäisemmäksi eristäytymisen takia. Tässä Steve Weberin Jack on vain alkoholin ansiosta kehittymässä hulluksi ja hotellin, minisarjan hirviön, ottaessa hänestä vallan. Kingin tyhmä idea oli laittaa tähän Jackiin paljon sitä sekopäisyyttä, mitä Kubrickin leffassa nähtiin, joten tämä on jo aika surullista. Steve Weber ei saa mitenkään tähän hahmoon eloa.
Rebecca De Mornay hoitaa koko päähenkilöpoppoossa loistavammin. Hän on ehkä vakuuttavampi kuin Kubrickin Hohdossa Wendyä tulkinnut Shelley Duvall. Siitä huolimatta Duvall osasi kauhukohdissa eläytyä pelästyneen roolissa, ja se ei De Mornayn kohdalla tule ilmi.
Sitten tulee Danny. Kubrickin versiossa ilmiömäinen – vaikkakin elämässään yhden ainoan elokuvaroolin tehnyt – lapsinäyttelijä Danny Lloyd oli leffan valopilkkuja, kiitos Kubrickin nerokkaan idean olla kertomatta pojulle olevansa mukana kauhuelokuvassa. Sen sijaan Courtland Meadin tulkitsema Danny on niin sairaan ärsyttävä, että tekisi mieli motata turpiin. Hahmo ei osaa olla tarpeeksi mysteerisen näköinen eikä kauhistunut pelottavissa kohdissa ja sitten tämä: aina kun Danny näkee jotain kauheaa, on äkkiä joku vanhemmista kysymyssä kalkin valkealta, onko kaikki kondiksessa. Sitten Danny vain hymyilee teennäistä hymyään jollekulle ja sanoo kaiken olevan oikein mainiosti. Sitä toistetaan enemmän kuin kolme kertaa, mikä nostattaa ärsyttävyyskäyrää huippulukemiin.
King ja Garris ovat tehneet paremmankin kuin tämän rumiluksen. Kolme vuotta vanhempi Tukikohta -minisarja oli näiden yhteistyöllä paljon hienompi suoritus. Tämä ei synkkaa. Ehkä King sai kun saikin haluamansa version josta voi olla ylpeä, mutta tyytyväisiä katsojia tämä ei voi vetää puoleensa. Ei edes minua, vaikka kuinka Stephen Kingin suuri fani olisinkin. Tässä siis pisteeni: 1 tähti huoneen 217 akasta sen ollessa ainoa pelottava asia, puoli tähteä taas Rebecca De Mornaysta, ja vielä yksi puolikas armon tähti Kingistä, kun on lempikirjailijani.
