Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on Emil Loteanun ohjaustöistä takuulla tunnetuin ja samalla yksi oman aikansa tunnetuimpia neuvostoliittolaisia elokuvia. Onkin siis erikoista, että teos on muutamassa vuosikymmenessä unohtunut. Sitä tapaa ani harvoin merkittävien elokuvien listalla muiden itäeurooppalaisten elokuvien joukossa, internetistä etsittäessä saatu informaatio on niukkaa ja usein keskenään samanlaista. Suomessakin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on lähinnä kesäteatterilavojen ohjelmistona tunnetuinta. Tästä johtuen tässäkin on toistettava elokuvan suhteen muutamia perusasioita. Ensinnäkin sen tarina ei ole maata mullistavan ihmeellinen. Se perustuu Maksim Gorkin tarinaan ja käsittelee Moldovan mustalaisten elämää 1900-luvun vaihteessa. Yksi näistä mustalaisista on hevosvaras Loiko Zobar (Grigore Grigoriu), joka kumppaninsa ryöstöretkellä menetettyään ja haavoittuneena kohtaa noidaksi kutsutun Raddan (Svetlana Toma) ja rakastuu tähän. Zobar saa lukuisia varoituksia tytön luonteesta, on välittämättä niistä ja syöksee näin itsensä, rakastettuna ja lähipiirinsä tragediaan. Toinen perusasia on elokuvan aistillisuus. Aistillisuus ei tietenkään ole yllätys sille, joka tietää jotain Itä-Euroopan mustalaiskulttuurista. Yllätys on se millä uskomattomalla vahvuudella ja pokalla elokuva jaksaa kantaa koko raskaan painonsa.
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen sisältää todella paljon musiikkia, minkä luonne esityksessä on käsitettävä, jotta elokuvan kieltä voi ymmärtää. Ihmiset puhkeavat lauluun tuon tuostakin, mutta se ei ole toiminnan keskeyttävää laulua tai musikaalimaista spektaakkelia. Kyseessä on tapa kommunikoida. Mieleen tulee helposti Nikos Kazantzakiksen kirja Kerro minulle, Zorbas, josta tehty elokuva on liian lähellä Hollywood-imelyyttä voidakseen olla tarpeeksi rehellinen vertailukohtana. Kirjassa kreikkalainen Zorbas kertoo tanssivansa, jotta voisi puhua niiden kanssa, joille eivät sanat enää riitä ja joiden kanssa ei muuten olisi yhteistä kieltä. Samalla suru, ilo ja raivo purkautuvat ulos alkukantaisena voimana. Kun Loteanun elokuvan mustalaiset alkavat tanssia, kyseessä on juuri tällainen voima. Yevgeni Dogan musiikki on yllättävää erikoisilla melodianmuutoksillaan, elokuvan tunnussävel riipaisee syvältä, katsoja ei tarvitse käännöstä tietääkseen mitä musiikilla halutaan ilmaista. Juuri tällaisesta kommunikaatiosta on kyse. Tanssi on puhetta, jossa ei ole yhtään turhaa sanaa ja sen sijaan, että elokuvan hahmot keskustelisivat näin vain keskenään, he keskustelevat myös katsojan kanssa, joka melkein kuin haluaa vastata tähän puheeseen. Parhaiten mieleen jäävä musiikkikohtaus on mustalaisnaisten lemmentanssi, joka esitetään ensimmäistä kertaa leiriin saapuvalle Zobarille, keskiössä noitanainen Radda. Lauluäänten purskahteleva riemu ja naisten lantioiden ja rintojen liikkeistä värähtelevä kohtauksen runsas, mutta ei räikeä eroottisuus on harvinaislaatuista elokuvamateriaalia elämänhalussaan.
Mustalaisleiri elää musiikin lisäksi myös kameratyöllä. Loteanu on syntyperäinen moldovalainen ja tietää kansansa äänenpainot tarpeeksi hyvin välttääkseen ylisentimentaalisuuden vuot. Visuaalinen loisto ei hyökkää kasvoille. Kuva keskittyy harvoin taustaan, vaikka tausta tarjoaisi komeinta mahdollista materiaalia mitä kuviteltavissa on. Samalla kuva tuntuu jalostavan tätä kommunikaation linjaa, jota musiikki synnyttää. Erityisen komea Loteanun teos on kuvallisesti silloin, kun sävel ei tule sen tielle. Ne vuorottelevat ja juttelevat jopa keskenään. Kuvassa on lähes aina keskiössä ihminen tai ihmisten joukko, joita kuvataan usein lähikuvilla. Kuvaaja Sergei Vronsky kaihtaa kaukaisia kuvia milloin ne eivät ole aivan välttämättömiä, mutta hylkää myös erikoislähikuvat. Luonnon komeus jää ihmisen taustalle, mutta se ei estä sitä tulemasta esiin. Vronsky ja Loteanu eivät tahdo alleviivata luonnon läsnäoloa, vaan tehdä siitä eräänlaisen itsestäänselvyyden, osan mustalaisen elämää ja maailmankuvaa. Itsestäänselvyys ei silti tarkoita samaa kuin vähättely. Koska hahmot arvostavat elämää ja sen antimia itsessään, he arvostavat myös kaikkea mikä kuuluu sen sisään. Kuten Radda selittää yli-innokkaalle kaupunkilaiskosijalleen viitaten kansansa luonteeseen: “Olemme tien tomua.” Tämä lause ei tule esiin omaa identiteettiä vähättelevästi, vaan uhmaavasti, selittävästi ja mikä tärkeintä: helposti.
Kuvankäytön ideologia tekee myös elokuvan harvoista erikoislähikuvista maagiset. Kun Zobar ja Radda syövät hevosten selässä istuen pensaista marjoja elokuvan tärkeimmässä rakkauskohtauksessa, ja marjat ja oksat tuodaan harmaa sää taustana aivan katsojan lähelle, elokuvan yksinkertainen symboliikka liikuttaa vuoria. Seuraajan on vaikeaa hillitä omaa tunteenpurkaustaan, koska hän tietää miten tarinassa käy, sivuhenkilöt tietävät miten tarinassa käy ja itse asiassa luultavasti jopa päähenkilöt tietävät mitä tarinassa käy, mutta kukaan ei voi estää rakkauden suurta ja tuhoavaakin voimaa, eräänlaista kahden ihmisen välistä yksityistä taikaa. Magia on muutenkin lähellä elokuvan maailmaa. Ihmiset tuntuvat ilmestyvän ja katoavan kuin selittämättömästi, salaperäinen kohtalo ja ennalta määrätyt säännöt leijuvat kaiken tapahtuvan yllä. Elokuvassa on oikeastaan vain yksi suuri mutta ja se liittyy juuri tähän mainittuun piirteeseen. Elokuvan elinvoimaisuus ja keskustelunhalu menevät ohitse niiltä, joilla ei ole valmiutta tämäntyyppiseen sanomisen haluun. Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on siitä pirullinen arvostella, että kirjoitus itsessään on jo väärällä kielellä puhumista. Sama pätee elokuvan tulkitsemiseen. Elokuvan kohtalo on niin kaikkivoipa, että sitä pitää jo järjettömämpänä kuin on tarpeellista. Näyttelijöiden laadusta huolimatta he eivät pysty kuvastamaan aina tarvittavan suurta hulluutta, mikä kuuluu myös osana rakkautta. He toimivat järjettömästi olematta erityisen järjettömän oloisia, mikä ei sovi elokuvaan, joka ei ole yhteiskuntakritiikkiä oikein sanan missään mielessä. Samoin kuvaan pitäisi kuulua edes jotenkin ihmiselon kurjuus, minkä Loteanu tragediasta huolimatta myös sivuuttaa pahasti, kuin kiertolaisen elämän puoliin kuuluisi vain elo paratiisissa. Ihmisiä kuolee, henkisiä tuskia koetaan, mutta varsinaista ulkoista kurjuuden merkkiä ei nähdä, mikä ei johdu vain kansanluonteesta, vaan luultavasti myös haluttomuudesta kertoa ulkoisen kurjuuden olemassaolosta Neuvostoliiton kustantamassa hittielokuvassa – siitäkin huolimatta, että kyseisellä maalla on ollut laajuudeltaan suuresti vaihtelevia sensuurin aikoja ja jopa siitäkin huolimatta, että elokuva sijoittuu aikaan ennen kyseisen valtion virallista olemassaoloa. Elokuva ei kaadu yksiulotteisuuteen, mutta kohtalon järkähtämätön asema vie siltä parhaan terän pois. Kaikesta tästä huolimatta Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on katsastamisen arvoinen elokuva erityisesti sille, jolle elokuva ei ole vain kirjallinen hengentuote, vaan hengittävä teosmuoto sinänsä.
nimimerkki: Lamourhaaja
