Olipas niin hieno elokuva ihan kotisohvaltakin katsottuna, että päätin kirjoittaa tänne ensimmäisen arvosteluni.
Elokuva kertoo ensimmäisen maailmansodan ensimmäisistä kuukausista vuonna 1914 Saksan ja Ranskan rintamalla. Esikuntatason taktikointia tai kabinettien politikointia elokuvassa ei ole, vaan näkökulma on juoksuhaudoissa kyyhöttävien sotilaiden tasolla. Elokuva ei tarjoa patrioottista sankarirymistelyä, vaan inhimillisen ja realistisen kuvauksen tavallisista miehistä rintamalinjan molemmin puolin. Elokuva ei kuitenkaan ole siirappinen tai tylsä, vaan tunnelmaltaan hienoa, tasapainoista ja otteessaan pitävää sotadraamaa loppuun asti. Myös näyttelijätyö on laadukasta.
Muutaman kuukauden sotimisen jälkeen harhakuvat sodan hienoudesta ovat karisseet sekä toisella puolella olevilta saksalaisilta, että toisella puolella olevilta ranskalaisilta ja skottilaisilta. Taistelujen julmuus, jatkuva pelko, kylmyys, nälkä ja läheisten kaipuu ovat sodan todellisuutta. Tositapahtumiin perustuen väsyminen sotaan aiheuttaa sen, että jouluaattoiltana sotilaat molemmilta puolilta lähes spontaanisti laskevat aseensa, nousevat juoksuhaudoistaan ja kohtaavat toisensa. Miehet jakavat jouluateriansa ja osallistuvat yhdessä karunkauniiseen kenttäpapin messuun.
Kohdattuaan toisensa ja nähtyään, että vastapuolen sotilaat ovat ihmisiä menneisyyksinen, perheineen, haaveineen ja persoonallisuuksineen, miehet eivät pysty enää näkemään toisiaan vihollisina.
Kaunis ja toivoa antava elokuva, jonka voi katsoa vaikka joulupäivänä suklaakonvehteja napostellen. Musiikki säkkipillien ja klassisen laulun muodossa antavat hienon mausteen.
