Elitisti-verkkolehden innoittamana päädyin itsekin kokeilemaan telepaattisia lahjojani ja sain kuin sainkin yhteyden itse (valitettavasti) Ystäväni Henry -elokuvan ohjaajaan, Auli Mantilaan, tai ainakin hänen alitajuntaansa.
Varoitus: haastattelu paljastaa Ystäväni Henry -elokuvasta juonta (tai sen tapaista), mutta asiaan kannattaa suhtautua samoin kuin itsensäpaljastajiin; kokemuksesta saattaa olla hauskan terapeuttista kertoa, mutta sen näkeminen on lähinnä piinaavaa ja kiusallista.
Sandra Dee: No niin, Auli…
Auli Mantila: Suvainnet kutsua minua rouva Mantilaksi, se kuulostaa arvokkaammalta niin.
SD: …Öööh, hyvä on, rouva Mantila. No, kuitenkin, satuin tuossa näkemään uusimman elokuvasi, Ystäväni Henryn ja olin erittäin yllättynyt lopputuloksesta.
AM: Niin, uskoakseni se on erillainen kuin aiemmat ohjaukseni. Ensinnäkin siinä on lapsia pääosissa ja elokuva on muutenkin kehittynyt sitten edellisien ohjausteni…
SD: Jaa-a… Niin no jaa, ovathan ne tottakai kehittyneet. “Mihin suuntaan?” on sitten ihan eriasia.
AM: Mitä vihjaat?
SD: No tuota suoraan sanoen, elokuvasi on järkyttävän huono ja tylsä. Tiedä sitten, onko siinä kunnollista sanomaakaan, mutta elokuvallinen toteutus on aika karmeaa katsottavaa.
AM: Mitä? Etkö sinä muka ole pitänyt elokuvastani? Sehän kuuluu Suomi-filmien parhaimmistoon!
SD: Siitä en mene takuuseen, ellet viittaa niiden laadun erittäin jyrkkään laskuun viime vuosina.
AM: Ei niiden laatu ole mielestäni mihinkään laskenut. Viime vuonnahan tehtiin paljon hyviä elokuvia. Niistä oli jokaiselle jotain, oli laadukasta toimintaa, kuten Vares, hyvää yhteiskuntakriittistä kuvausta Levottomat 3:ssa ja sitten oli loistavaa draamaa tässä Henryssä…
SD: Niin, tiedä nyt tuosta hyvästä. Vares oli uskomaton kliseläjä ja Levottomat on toistaiseksi huonoin katsomani “yhteiskuntakriittinen” elokuva. Pidätkö sinä oikeasti näitä hyvinä elokuvina?
AM: Tottakai, nehän edustavat suomalaisen elokuvan kärkeä.
SD: Niin varmaan niin… no mutta siirrytäämpä tähän sinun elokuvaasi. Mikä on Ystäväni Henryn idea?
AM: No sehän on tietenkin se, että kerrotaan tarinaa murrosiän kynnyksellä olevista lapsista, joilla on kummallakin paljon ongelmia aikuisten kanssa. Ja sitten… ja sitten… ääh…
SD: Niin? Jatka vaan.
AM: …Tuota… joo, niinhän se oli, tunteiden purkamisen tärkeydestä.
SD: Anteeksi mitä?
AM: Niin, elokuva kertoo tunteiden purkamisen tärkeydestä. Elokuvassa kaikilla on oma tapansa sulattaa surunsa ja lopussa näemme, miten se vaikuttaa…
SD: Mutta jätit kertomatta miten nämä lapset liittyvät tarinaan, mikä on heidän sanomansa elokuvassa.
AM: Tuota… Että aikuisten pitäisi kuunnella lapsiaan ja uskoa heitä.
SD: Ja miten se liittyy surun purkamiseen… miten?
AM: …
SD: No, koska pääsimme tulokseen, että Ystäväni Henryssä on sanomia, jotka eivät milläänlailla liity toisiinsa, eikä niitä saateta mitenkään loppuun, voimme kai siirtyä elokuvallisiin seikkoihin.
AM: Jaa…
SD: No niin, ystäväni Henryssä pääosissa on lapsia. Miten toimit heidän kanssaan?
AM: No, löysin heidät alaisteni kautta ja heillä tuntui olevan sanat hyvin muistissa, joten valitsin heidät. Ja elokuvassa he näyttävät erittäin aidoilta…
SD: Toki. Mitä tuon ikäiset lapset normaalisti muuta tekevätkään kuin seisovat hievahtamatta paikoillaan puhessaan täysin eleettömästi? Se on toki hyvin aitoa…
AM: Kiitos, olen ylpeä heidän puolestaan.
SD: No, entäpäs sitten elokuvan synkkyys. Se on toki kova, mutta miksi luulet, että joku haluaisi katsoa elokuvaa, jossa kaikki on niin ikävää ja vielä negatiivisesti perinteisellä tavalla?
AM: No, lueppas se kaikista julkaisuista, mitä virallisilla lehtimarkkinoilla liikkuu. Olen tietääkseni saanut aika hyvät arviot ja tähtiäkin on ropissut…
SD: Niin niin… Tunnetko jopa ansaitsevasi ne?
AM: Tottakai, mitä vihjaat?
SD: Sitä vain, että mielestäni elokuva ei oikeastaan lähde käyntiin missään vaiheessa. Se ei toimi oikeastaan millään saralla ja sinun ohjauksesi on suoraan sanoen hirvittävää…
AM: Anteeksi kuinka?
SD: No ajattele nyt esimerkiksi sitä kohtausta, jossa juuri päänäyttelijäksi vaihtunut Henry kävelee pitkin taloa, johon on murtautunut. Koko kohtauksessa ei tapahdu mitään erikoista ja se on reipaasti ylipitkä. Mikä tässäkin oli ideana?
AM: No se kuvaa Henryn murtunutta olemusta ja moraalittomuutta…
SD: Joo joo, äläpäs selittele.
AM: En minä selittele! Se kohtaus on eräänlaista taidetta.
SD: Joo, tiedän. Mutta tiedätkö, että taiteessa tarvitaan myös ideaa?
AM: Ai jaa… Ei kun tietenkin. Onhan siinä ideaa. Se kuvastaa… se kuvastaa…
SD: Niinpä niin. Vielä lopuksi kysyisin, että tienasitko elokuvalla hyvin ja kuinka paljon elokuvan tuotannosta meni virallisille lehdille, jotta ne kehuisivat elokuvaasi maasta taivaisiin täysin aiheetta?
AM: Kuules tyttö, nyt sinä pilkkaat minua! Tuotantoyhtiö ei ole maksanut näille lehdille juuri mitään!
SD: “juuri”?
AM: Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista enää hetkeäkään. Lähden tästä Helsingin Sanomien haastatteluun markkinoimaan elokuvan DVD:tä.
SD: Älä unohda rahoja…
Eli kokonaisuus: Ystäväni Henry on pohjattoman huono, yllätyksetön, kökönoloinen, ontuva ja surullisen tuttu elokuva, joka kuvastaa järkyttävän aidosti suomalaisen median toimia suomalaisten elokuvien suhteen, mutta lisäksi se on karmea esimerkki huonosta suomalaisesta nykyelokuvasta.
nimimerkki: Sandra Dee
