Vanha intialainen elokuva on vähemmän kansan tiedossa kuin Akira Kurosawan ja Masaki Kobayashin kaltaisten mestareiden vanhat samuraielokuvat. Yleinen luulohan on, että Intiasta tulee vain hölynpölyn tanssi -ja lauluelokuvia. Jos niin ajattelee, on väärässä, sillä Satyajit Ray on yksi kaikkien aikojen hienoimmista ohjaajista ja “Tien Laulu” on ensimmäinen osa ylistettyä “Apu Trilogiaa”, joka on ensi vuonna tulossa myös restoroituna versiona Criterion Collectionin valikoimiin.
Nuori bengalilaispoika Apu syntyy varsin köyhälle perheelle joskus vuosituhannen alussa. Hänen siskonsa Durga varastelee naapureiden pihasta, isä toimii runoilijana ja pappina, äiti tuntuu turhautuneen tilanteeseen eikä hommaa avita yhtään se, että vanha tätikin pyörii samoilla maisemilla. Tarina kuvaa Apun varttumista kylässä ilojen ja tragedioiden keskellä perheen parissa.
Elokuvassa on käytetty amatöörinäyttelijöitä ja se onkin ohjaaja Satyajit Rayn debyytti -ja läpimurtoelokuva. Amatöörinäyttelemisestä huolimatta näyttelijät ovat loistavia rooleissaan ja saavat oikeat tunteet pintaan. He osaavat olla ärsyttäviä sekä erinomaisen sympaattisia, mikä tekee elokuvasta näyttelemisen kannalta mukavaa katsottavaa.
Kamerankäyttö on elokuvan yksi loistavimmista puolista. Kuvaaja Subrata Mitra saa arkihetkistä loistavan runollisia ja tuo niihin tietynlaista maagisuutta ja kaunista itämaalaisuutta ja eksotiikkaa. Yksi hienoimmista kohtauksista elokuvan historiassa ja tässä kyseisessä filmissä on aivan varmasti kohta, jossa nuori Apu ja Durga juoksevat pellon poikki junan saapuessa kaukana horisontissa. Monipuolinen kuvaus toimii tarinankerronnan apuvälineenä.
Monet kohtaukset ovat täynnä hienoa, tietynlaista nostalgiaa ja tunnelmaa. Satyajit Rayn jäljen tunnistaa helposti etenkin näyttelemisestä ja äsken mainitusta tunnelmasta. Elokuvan tyyli vie mukanaan ja siihen sukeltaa helposti.
“Tien Laulu” omaa myös yhden kaikkien aikojen hienoimmista elokuvascoreista, jonka on säveltänyt intialaisen musiikin mestari, Ravi Shankar. Musiikki tuo kylmiä väreitä selkäpiihin sekä myös peilaa tarinaa täydellisesti. Se toimii loistavassa harmoniassa näyttelemisen, kuvauksen ja tarinankerronnan kanssa.
Elokuva osoittaa, miten lahjakas mestari Satyajit Ray oikeastaan oli. Hänen visionsa olivat loistavia ja niiden toteutus mahtavaa. Elokuva ei ole ehkä niin suurieleinen, mutta se on loistava, pieni paketti, joka on kuitenkin kääritty suurella tunteella. Ei ole olemassa toista Satyajit Rayta, joka saa pienistä asioista maagisia ja runollisia. Kuten Akira Kurosawa kerran osuvasti sanoi: “Jos ei ole nähnyt Rayn elokuvaa, on kuin asuisi maailmassa näkemättä aurinkoa tai kuuta”.
Taas yksi elokuva, jonka merkitystä voi metsästää. Voi metsästää viittauksia sen aikaiseen politiikkaan, voi metsästää viittauksia historiaan tai mihin ikinä. Mutta yhdestä asiasta se ainakin kertoo: elämästä. Se kertoo elämästä tragediana sekä hyvänä, positiivisena asiana. Vaikka jotain menettää, jotain myöskin saa eikä tule menettää toivoa. Sen lisäksi se on yksi kaikkien aikojen parhaimmista (ja ehkä vähiten tunnetuista) elokuvista, se on myös kaunis ja tunteikas startti yhdelle kaikkien aikojen parhaimmista trilogioista.
