Huono kasvatus sijoittuu 70-luvun Espanjaan. Työtön näyttelijä Ignacio (Gael García Bernal) ilmestyy yhtäkkiä takaisin elokuvaohjaaja Enriquen (Fele Martínez) elämään. Ignacio on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka perustuu heidän lapsuuteensa katolisessa poikakoulussa, missä isä Manolo (Daniel Giménez Cacho) oli rakastunut Ignacioon ja Ignacio ja Enrique toisiinsa. Tästä alkaa monivaiheinen, syvällinen tarina, joka etenee eri aikatasoissa ja todellisuuden ja fiktion välillä.
Elokuva on jännittävä, surullinen, kaunis, ahdistava ja intohimoinen. Gael García Bernal on päällekkäisroolissaan mahtavan monipuolinen, toinen vakuuttava näyttelijä on Daniel Giménez Cacho isä Manolona. Visuaallisesti huono kasvatus on ensiluokkainen: espanjalainen dramaattisuus ja värikkyys räiskyy ja on samalla täysin hallinnassa. Pedro Almodóvar on tehnyt hienoa työtä.
Elokuvassa seksuaalivähemmistöt ovat näkyvimmällä paikalla, mutta samaan aikaan sivuosassa. Homo- ja transseksuaalisuutta ei esitetä erikoisena, luonnottomana asiana (pedofilia tietysti esitetään, syystä). Seksuaali-identiteettien korostamisen sijasta näytetään ihmiset niiden takana tavalla, joka vaikuttaa maailman luonnollisimmalta. Silti tälläistä ennakkoluulottomuutta elokuvassa ei usein näe – lähes aina seksuaalivähemmistöjen edustajat kuvataan ensisijaisesti seksuaalisuutensa kautta.
Juoni on täynnä käänteitä ja hahmoja, ja loppua kohden mentäessä niitä alkaa olla jo liikaa. Elokuva esittää useita versioita ja näkemyksiä todellisuudesta, mikä tekee siitä poikkeuksellisen hienon ja mielenkiintoisen, mutta lopussa kerronta alkaa takkuilla. Ongelma olisi saatu korjattua pidentämällä elokuvan kestoa; loppu on kuin pikakelattu, vaikka se kertoo oleellisimman ja odotetuimman, totuuden. Tästä lähtee puolikas piste, muuten elokuva on täydellinen.
