Vince Vaughn esittää yksinhuoltajaisää Russell Durrellia, joka joutuu yksinään huolehtimaan pienestä pojastaan Calvinista (Bobby Moat). Russell saa töitä ja tapaa yhden kivan tytön (Joey Lauren Adams), jonka kanssa alkaa jopa seurustelemaan, mutta sitten kuvioihin tulee vaimo (Potter), joka lähti pois puolitoista vuotta sitten. Silloin Russellille tulee eteen paha paikka.
Eteeni tupsahti tällainen ihmissuhdedraama, joka osoittautui todella positiiviseksi yllättäjäksi. Elokuva etenee rauhallisesti ja katsojallekin tulee hyvä mieli leffan katsottuaan. Se piristi mukavasti minun päivääni, koska siinä oli jotain aitoa. Valinnan vaikeus on hyvin lämminhenkinen ja hyvää tarkoittava elokuva. Tavallinen annos siirappisuutta ja kliseitä ei nyt paljon haitannut.
Vince Vaughn vetää hyvin aidon roolisuorituksen ja näyttää todelliset taitonsa. Monica Potter ei paljon säväytä ja Joey Lauren Adams lähinnä ärsyttää, vaikka hyvännäköinen onkin. Bobby Moat puolestansa teki todella hyvää työtä, vaikka onkin todella nuori. Erittäin luonteva roolisuoritus tuolta pojalta.
Ei tämä mikään erikoinen ole, mutta tässä on jotain, joka vaan iskee. Valinnan vaikeus on jäännyt todella vähälle huomiolle, mikä on harmi, sillä onhan tämä todellista laatudraamaa. Ei se paljon eroa massasta, mutta tässä on jotain todella hyvää. Ohjaaja John N. Smithistä tuskin tulee tulevaisuudessakaan mitään suurta, mutta saisi ainakin jatkaa tämän kaltaisten draamojen tekemistä. Kerronta on paikoin hieman liian hidasta, mutta muuten kokonaisuudesta jää todella hyvä maku.
Tätä ei tulla koskaan muistamaan tulevaisuudessa, kun puhutaan maailmaa mullistavista elokuvista. Parin kuukauden päästä tuskin minäkään muistan tätä, mutta silti uskallan antaa sille nyt neljä pistettä. Elokuva on koskettava, hyvin lämminhenkinen ja siitä tulee oikeasti hyvälle mielelle. Päiväni pelastui heti, kun katsoin tämän. Nämä on näitä pieniä elokuvia, joiden jälkeen on todella mukava jatkaa omaa elämää.
