Kauhistuksena Elisabeth (Marjatta Raita) ilmoittaa Uunolle (Vesa-Matti Loiri) että reissu suuntautuu vanhainkotiin. Siitä seuraa pelästysreaktio, mutta sen seurauksena Uuno pääsee siis näkemään kuinka miellyttävissä oloissa appivanhemmat (Marita Nordberg, Tapio Hämäläinen) asuvat vanhainkodissa. Siitähän patalaiskin supliikkimestari innostuu ja pyrkii livahtamaan sinne ja myös onnistuukin siinä Sörsselssönin (Simo Salminen) avulla ja kaiken lisäksi ilmoittaa Uunon elokuvan nimiotsikkoa kantavaan ohjelmaan. Se muodostaa taustakertomuksen yhteenvedolle Uunosta itsestään.
Jos on olemassa kulttuurihahmo joka taatusti tunnetaan Suomessa niin sen on pakko olla Uuno Turhapuro. Tuo Pertti ‘Spede’ Pasasen luoma, Vesa-Matti Loirin olema ja Ere Kokkosen ohjaama supliikkisankari, isoruokainen laiskottelija ja resuinen vempula. 18 elokuvaa syntyi kolmikon eläessä ja Pasasen kuoltua kesti kolme vuotta ennen kuin Kokkonen ja Loiri tarttuivat toimeen ja pudottivat esiripun Uunon päälle. Vaikka Turhapuro-leffojen tasosta voidaan olla montaa mieltä on viimeiseksi tehty Uuno-elokuva yllättävän laadukas. Ilmeisesti tieto siitä saagan loppumisesta on rohkaissut Loirin ja Kokkosen tekemään parhaan mahdollisen Uuno-elokuvan. Lopputuloksen tasosta voidaan olla montaa mieltä, mutta Turhapuro-leffojen joukossa se on kärkikastia ja muutenkin Uunon lähdössä muistoihin on haikeutta ja arvokkuutta.
Vesa-Matti Loiri ei ole enää siloposkinen eikä hoikka, mutta kukaan muu ei edes teoriassa voi olla Uuno. Marjatta Raita on erinomainen vastapaino Loirille napakoine repliikkeineen ja yhtä suoralla toimituksella suoraan maaliin. Marita Nordberg ja Tapio Hämäläinen ovat myös erinomaisia rooleissaan, mutta puolentoista tusinan suorituksen jälkeen luulisi osaavan tehtävän. Simo Salminen yrittää pysyä Loirin vauhdissa, mutta vaikealta se näyttää ja cameoita on myös luvassa useampi kuin yksi.
Uuno Turhapuron saaga loppuu arvokkaasti, kauniisti ja sujuvasti puutaheinää selittäen, vaikka sisältö ei todellakaan loista. Sama saattaa päteä koko leffasarjaan: sujuvaa ja kiistatta miellyttävää puutaheinää, mutta varsinaista sisältöä on erittäin vähän. Muistakaamme Uunoa siis viihdyttävänä, värikkäänä tyhjänpuhujana.
