Alfred Hitchcockin Viidennen kolonnan mies ei olisi voinut ilmestyä valkokankaille juuri parempaan aikaan, sillä keskellä toista maailmansotaa oli varmasti tarvetta uskaliaalle kommentoinnille muunmuassa aidosta isänmaallisuudesta. Tähän maailmanaikaan oli monta hyvää syytä kiillottaa työväenluokan kansalaisten kilpeä ja osoittaa syyttävä sormi oikeutetusti vastuutaan väisteleviin keinottelijoihin.
Hankalan prosessin läpikäynyt teos aiheutti arvattavasti eniten harmaita hiuksia sen legendaariselle ohjaajalle. Hitchcock ei saanut projektiin mukaan haluamiaan näyttelijöitä, Gary Cooperia ja Barbara Stanwyckia budjettiongelmien takia. Häntä myös painostettiin tarjoamaan käsikirjoitustaan eri studioille. Pääosat menivät siis melko tuntemattomille näyttelijöille ja lisäksi henkilökohtaisesta palkanmaksustaan huolissaan ollut tuottaja ei myöskään ollut aivan vakuuttunut ohjaajan kyvyistä. Vielä muutaman muun mutkan jälkeen Universal hyväksyi projektin, ja tuotanto käynnistyi vain hieman alle pari viikkoa Pearl Harborin hyökkäysten jälkeen.
Lopullisessa käsikirjoituksessa juonen pääosassa on lentokonetehtaalla työskentelevä mies, joka joutuu syyttä vainotuksi, kun hänen paras ystävänsä kuolee sabotöörinatsin räjähtävässä attentaatissa. Syytön mies jää pian poliisin haaviin, mutta karkaa yhtä pian onnekkaan sattumuksen seurauksena ja hakee turvaa sokean miehen asunnolta. Kun sokean miehen tytär saapuu paikalle, alkaa monivaiheinen ajojahti, jossa mies pakenee edelleen käsiraudat kädessään kohti hökkelikaupunkia epävakaasti käyttäytyvä nainen seuranaan.
Jatkuvasti jännityshermoa kutkuttavassa tarinassa otetaan useaan otteeseen esille maailman kaoottinen tilanne, johon erityisesti pääosassa oleva kunnian mies takertuu repliikeissään perustellessaan nuhteettomuuttaan ja kritisoidessaan yläluokkaiseen väkeen pinttynyttä häikäilemättömyyttä. Tärkeää on tässäkin yhteydessä muistaa synkkä tosiasia: rikkaat ovat ne, jotka julistavat sodat ja köyhät ovat ne, joita aina riistetään itsekkäät päämäärät mielessä.
Vaikka elokuvan lähtökohta on Hitchcockille tyypillinen, yksinkertaiselta vaikuttavasta lähtöasetelmasta huolimatta elokuva jakautuu monimerkitykselliseksi kokonaisuudeksi, jossa on täydellinen tasapaino vauhtikohtausten ja henkilöhahmoja kehittävien asiapitoisten vuoropuheluiden välillä. Ohjaaja ominaiseen tapaansa hyödyntää kohtausten tapahtumapaikkojen mahdollisuuksien koko kirjon vakiintuneella tyylillään. Miten käsirautoihin sidottu mies pystyy irrottamaan kahleensa ilman avainta? Tähänkin vastaus on uskomattoman kekseliäs. Ja esimerkiksi teatterissa tapahtuvassa kohtauksessa valkokankaalla pyörivältä filmiltä tuleva pauke hämää katsojia siinä määrin, että sekaan soluttautunut tappaja saa tapon suoritettuaan sopivasti etumatkaa.
Sukkelasti etenevän juonen viimeinen puristus tapahtuu Vapaudenpatsaalla ja voidaan todeta kyseisen kohtauksen tehon säilyneen vielä usean vuosikymmenen jälkeen. Siihen kätkeytyy loogisesti toimivaa symboliikkaa vapautta ylistävän rakennelman mahtavasta voimasta pahan uhatessa. Lisäksi omaperäistä kohtauksessa on se, että se ei ole perinteisen teatraalinen, vaan tavallisesti tilannetta korostavat äänitehosteet on nyt jätetty kokonaan pois ja annettu toiminnan hoitaa puhumisen. Hitchcock valitsi jälleen aivan oikean ratkaisun.
