Tässäpä elokuva, joka jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Lost In Translationia voi pitää tylsänä, pinnallisena ja tekotaiteellisenakin, mutta itselleni kyseinen elokuva on kolahtanut melko hyvin parin katselukerran jälkeen.
Sofia Coppolan ohjaustyö onnistuu lähes täydellisesti kuvailemaan ihmismielen onnettomuutta ja tekemisen puutetta ympäristössä, jossa tekemistä ja näkemista luulisi riittävän. Kyse on kuitenkin henkisestä uupumuksesta, jota Bill Murrayn esittämä näyttelijä kokee. Samoja oireita kokee myös kiireisen valokuvaajan nuori vaimo (Scarlett Johansson). Hahmojen ystävystyttyä hotellissa platoninen suhde pääsee valloilleen ja johan alkaa tekemistäkin löytyä Tokion vilinässä.
Elokuva on alusta loppuun melkoista Bill Murrayn show’ta, jota ilman rouva Coppola tuskin olisi projektiin ryhtynyt – rooli kun on luotu Murrayta varten. Myös Johansson onnistuu roolissaan ollen kaunis ja sympaattinen. Sivuroolit jäävät vähäisiksi, joten kyseessä on melko puhtaasti kertomus kahdesta ihmisestä.
Vaikka elokuvan päätyylilaji onkin draama, on mukana myös komediaa ja kommelluksia kulttuurien törmätessä toisiinsa. Katsoja kokee Tokion samalla tavalla hieman etäiseksi kuin päähenkilöt, mutta loppujen lopuksi miljööstä saakin kuin saakin enemmän kosketuspintaa. Mukava loppu kruunaa mukavan kokonaisuuden: Lost In Translation on elokuva, joka saa jopa hyvälle tuulelle olematta mikään liian syvällinen tarinointi kahdesta masentuneesta ihmisestä, jotka lopulta löytävät sisäisen rauhansa.
