Puhuttaessa erityisen väkivaltaisista elokuvista First Blood ja ex-solttu John Rambon tarina pomppaavat usein esiin. Maine on kuitenkin pitkälti jatko-osien luomaa harhaa, sillä vuonna 1982 valmistunut leffa pitää bodycountin matalana ja keskittyy kuvailemaan Vietnam-veteraanin päänsisäistä taistelua – toimintaakaan toki unohtamatta. Jatko-osissa se tappopiru vasta irti pääsee.
First Blood ei ole kovinkaan uskollinen kymmenen vuotta itseään vanhemmalle pohjateoskirjalle, vaan vapauksia otetaan. Pääpiirteet ovat kuitenkin samat: rähjäistä ja rikkonaista John J. Ramboa pyydetään poistumaan kyläpahasesta ja leikkauttamaan tukkansa kuntoon, mutta parturiin menon sijaan hän alkaakin taiston paikallista kovia otteita suosivaa poliisia vastaan. Menneisyyden varjot sekoittuvat nykyisyyteen.
Kahdeksankymmentäluvulla tehtiin tarinoita jopa haiden henkilökohtaisista kostoista, joten siihen nähden testosteronipitoinen yhden miehen sota on jopa piristävä tapaus ajan action-rintamalla. Brian Dennehyn ja Richard Crennan sanailua Rambo-jahdin lomassa on ilo katsella, ja Jerry Goldsmithin musiikki siivittää muuten aika perinteiset taistokohtaukset lentoon. Rambon vähissä tuskafläsäreissä ei sitä voimaa niin kauheasti ole, mutta pointti kyllä tulee ilmi: miestä riipii ja kovaa. Voimakas viimeinen viisiminuuttinen viimeistelee kuohunnan ja on ehdottomasti elokuvan parasta antia.
Pahimmillaan Rambo on paikallaan polkevaa kamaa, mutta kun ajatellaan, että tämän leffan ansiosta on syntynyt termi “Rambo-puukko” ja itse Rambo-nimestä muodostunut synonyymi Taistelijalle, niin siinä on meriittiä kyllikseen. Ko. ansiot ja pysähtyminen kuuntelemaan Stallonen vähiä, mutta kriittisyydessään osuvia, sanoja pitävät leffan reilusti keskiverron yläpuolella. Ja vielä reilummin henkiinjäämisviivan yllä.
