Ihmisen, joka selviytyy omin voimin hengissä haaksirikosta, täytynee olla fyysisesti täydellisessä teräskunnossa. Näin ajattelin, kun ensi kertaa kuulin tarinan Guðlaugur “Gulli” Friðþórssonista – miehestä, joka pelastautui hyiseltä mereltä uimalla kolmen merimailin matkan rantaan. Baltasar Kormákurin ohjaama Syvyys on elokuva tästä Vestmannasaarilla vuonna 1984 sattuneesta erikoisesta tapauksesta. Yllättäen tarinan sankari Gulli (Ólafur Darri Ólafsson) ei olekaan pyykkilautavatsainen merijalkaväen sotilas, vaan pyylevä, hieman lapsenomainen ja äitinsä kanssa asuva poikamies.
Alun lyhyen viinanhuuruisen kohelluksen jälkeen Gulli ja kalastajatoverit lastautuvat krapulaisina alukseensa ja suuntaavat merille. Laihanpuoleisen sinttisaaliin jälkeen kippari suuntaa aluksen matalikolle. Siellä tapahtuu onnettomuus; trooli tarttuu pohjaan ja alus kaatuu kuin kaarnalaiva. Yö on hiljainen ja yksi toisensa jälkeen miehet hyytyvät kuoliaiksi kylmyydessä. Minuuttien päästä Gulli huomaa olevansa yksin. Hänellä on vain yksi suunnitelma: on uitava henkensä edestä. Matkalleen uimari saa seuraa merilinnusta, joka osoittaa tälle suunnan rantaa kohti. Gulli pitää mielensä toiminnassa puhelemalla linnulle, ja mielessä pyörivät lapsuusmuistot ja toteutumattomat tulevaisuudenhaaveet antavat voimia jatkaa. Ponnistelut kannattavat ja lopulta näköpiirissä siintää maata. Merestä nousu on vasta ensimmäinen etappi: edessä on vielä vaellus lähimpään kaupunkiin.
Kotiutuessaan Gullista tulee kuuluisa sankari, spekulaatioiden ja ihmetysten aihe. Tiedemaailmakin kiinnostuu tapauksesta, mutta miehen poikkeuksellista säästymistä hypotermian lamauttavilta vaikutuksilta ei kyetä selittämään. Gulli itse suhtautuu uuteen maineeseensa rauhallisen vaatimattomasti, hänhän pyrki vain pelastamaan itsensä. Niin ylittämätön suoritus kuin pelastautuminen olikin, ujoutensa voittaminen näyttäisi olevan sankarille sitäkin ylivoimaisempi tehtävä.
Visuaalisesti elokuva on koruttoman kaunis, ja Islannin ankarat talvimaisemat täydentävät vaikutelmaa. Pienen budjetin työ ei digitehosteilla revittele, ja onnettomuuden kuvaus on vähäeleistä: emme näe kymmenmetrisiä aaltoja tai suurieleistä kuolemaa. Yöllisten kohtausten valaistus on ajoittain turhan keinovalomainen, ja pisti silmään muilta osin realistisen kuvausjäljen keskellä. Myös kuvaus merenkävijöistä on kaunistelematon; he ovat rujon näköisiä ja viinaanmeneviä, eivätkä kovinkaan terävän oloisia tyyppejä. Rivien välistä voisi lukea, etteivät miehet juurikaan varautuneet matalikon vaarallisuuteen, vaikka ammattikalastajia olivatkin.
Guðlaugurin selviytymistarina on elokuvan kantava voima. Tieto tarinan tosipohjaisuudesta muodostaa suuren osan elokuvan viehätyksestä ja ilman sitä elokuva ei olisi yhtä kiinnostava. Tämän jälkeen en voinut olla mietiskelemättä, voisivatko kansantarustojen myytit selkieistä eli hylkeestä ihmiseksi muotoansa muuttavista vesiolennoista nekin pohjata tositarinoihin.
