Ristiriitaista kritiikkiä saanut The Judge on ohjaaja David Dobkinin ensiaskel vakavan draamaelokuvan suuntaan. Elokuva sisältää useitakin kiehtovia lähtökohtia, mutta ei valitettavasti onnistu kehittelemään niitä mielikuvitusta stimuloivalla tavalla. Pinnalla on esimerkiksi kysymys siitä, voimmeko odottaa toisten ihmisten tekemiä rikoksia työkseen käsittelevän henkilön elämältä virheettömyyttä ja nuhteettomuutta. Koska kaikki tekevät virheitä, onko kukaan meistä loppujen lopuksi kelvollinen tuomitsemaan muita? Entä mitä tapahtuu, kun vankkumattoman oikeudentajun omaavan tuomarin arvostelukyky pettää?
Elokuva muistuttaa katsojaa siitä, että kukaan ei ole täydellinen – ei edes ulkokultaista elämää elävä huippujuristi. Edellinen viittaa elokuvan päähenkilöön, Hank Palmeriin (Robert Downey Jr.), jonka elämän epätäydellisyys selkenee katsojalle pikkuhiljaa. Vaiettuja asioita on paljon, ja niitä selvitellään samalla kun katsoja pääsee osalliseksi Palmerin perheen neljän miehen välisestä draamasta. Perheen äiti on juuri kuollut, ja keskipisteenä on Hankin ja hänen isänsä, tuomari Joseph Palmerin (Robert Duvall), kulmikas suhde. Isä ja poika eivät tule toimeen keskenään, koska ovat persoonina kovin samanlaisia. Äidin kuoleman jälkeiset tapahtumat tuovat isälle murhasyytteen, joka pakottaa miehet yhdistämään voimansa oikeussalissa ja myös antamaan hieman periksi toisilleen.
Elokuvan keston (141 min) aikana ehtisi varmasti esitellä muitakin Palmerin perheen jäseniä kiinnostavalla tavalla, mutta tässä tapauksessa muut hahmot jäävät pintaan liimatun oloisiksi. Esimerkiksi Hankin jäyhänpuoleinen isoveli Glen (Vincent D’Onforio) on olemassa lähinnä edustamassa Hankin menneisyyden virheitä. Lievästi kehitysvammainen, lapsenomainen ja viaton pikkuveli Dale (Jeremy Strong) taas tuntuu olevan tarinassa mukana pelkästään siksi, että isoveljillä olisi jotain suojeltavaa. Naiset ja tytöt kuuluvat tarinaan syvimmilläänkin lähinnä (ex-) rakastetun (Vera Farmiga), flirttailevan baarityöntekijän (Leighton Meester) ja kiltin pikku tyttären (Emma Tremblay) ominaisuudessa.
Ihmisen kasvu, anteeksiantaminen ja nöyrtyminen ovat tunteikkaita aiheita, mutta The Judge ei käsittele niitä kovin koskettavalla tavalla. Draaman käännekohtiin ei rakennu tarpeeksi jännitettä, ja latteutta korostaa Thomas Newmanin säveltämä mutta äänitapetiksi jäävä musiikki. Muutamat surkuhupaisan huumorin sävyttämät hetket piristivät tarinaa hieman – joskin saivat myös pohtimaan, olisiko ohjaajan kannattanut hieman rajata intressejään, eikä yrittää viljellä sekä perhe – että oikeussalidraaman ja kasvutarinan aineksia yhteen elokuvaan. Mielestäni The Judgessa olisi ollut mahdollisuuksia myös mustaksi draamakomediaksi.
Elokuvan loppuratkaisuja ohjaa valitettava kohtuullisuus ja kompromissien tekeminen; on kuin tarina pyrkisi aivan tietoisesti välttämään liian riipaisevien tunteiden herättämistä. Siksi loppuun kuuluvat tietenkin asioiden auki selittäminen, sovintojen tekeminen, onnellisena kuoleminen ja päähenkilön rakkauselämän selkeytyminen. Kaiken sentimentaalisuuden takana tässä olisi ollut potentiaalia erittäinkin hyväksi elokuvaelämykseksi.
