Tämä elokuva kuuluu ehdottomasti surkeimpiin elokuvakokemuksiini. En todellakaan ymmärrä, miksi Astrid Lindgrenin henkeäsalpaavasta, surullisesta, kauniista, romanttisesta elokuvasta on tehty tuollainen suorastaan ällöttävä pläjäys.
Joonatan ja Korppu Leijona asustelevat äitinsä kanssa pienessä asunnossa. Joonatan on komea, lahjakas, rohkea ja lempeä. Isoveli Korppu taas sairas ja heikko pikku raukka. Eräänä päivänä puutalo jossa perhe asustelee syttyy palamaan ja Joonatan pelastaa rakkaan pikkuveljensä palavasta talosta heittäen itse henkensä. Pian pikkuveli seuraa veljeään menehtyen sairauteensa. Veljekset joutuvat yhdessä toiseen maahan, Nangijalaan, jossa on yhä satujen ja leiritulten aika, ja saavat siellä nimekseen Leijonanmieli. Aluksi kaikki on ihanaa. Veljekset asuvat vehreässä Kirsikkalaaksossa. Heillä on siellä oma soma talo ja he voivat ratsastaa, uida sekä pitää hauskaa päivät pitkät. Sitten Joonatan lähtee pelastamaan vuorten toisella puolella olevaa Ruusulaaksoa ilkeän tyrannin Tengilin jä hänen lohikäärmeensä Katlan kynsistä. Seikkailu voi alkaa…
Elokuva on hirveä. Se on jotakin niin alkeellista että tuli mieleen ihan joku Pikku kakkosen lastenohjelma. Joonatan, joka kuvattiin kirjassa uljaaksi 13-v satuprinssiksi on tässä karmiva peruukkipäinen aikamies eikä veljesten henkeäsalpaavaa suhdetta saada mitenkään tulkituksi elokuvassa. Pikku Lars Söderdahlin roolisuoritus on ihan mukava, mutta jos haluatte tästä elokuvasta edes jotakin irti älkää missään nimessä katsoko dubattua versiota. Jopa taustamusiikki puuttuu joissakin kohdin. Elokuva, josta odotin paljon, oli karmaiseva pettymys. Jäi paha maku suuhun.
nimimerkki: Leijonamieli
