Bonnie Parker ja Clyde Barrow oli 1930-luvulla riehunut kaksikko, joka ryösti vähän kaikkea pankeista baareihin. Tästä legendaarisesta parivaljakosta kertoo vuoden 1967 klassikoelokuva, mitä omaperäisimmin nimetty Bonnie ja Clyde. Päärooleissa ovat läpimurtonsa tällä elokuvalla tehneet Faye Dunaway ja Warren Beatty, jotka muistetaan, jos ei nimenomaisesti tästä elokuvasta, niin kuitenkin yleisesti vuosikymmenten mittaan lukuisten laatuelokuvien parissa pitkän uran puurtaneina tähtinä. Oman aikansa kohuelokuva Bonnie ja Clyde on toki klassikkostatuksensa ansainnut mutta ajan hammas on syönyt tästä(kin) pätkästä terävimmän kärjen pois.
Juoni pohjustaa suhteellisen tavanomaista rikosdraamaa tavallisista ihmisistä rikoksen polulle hairahtuvina heppuina, jotka rikoksen myötä ajautuvat pikkurötöksistä aina vain suurempiin ja sameampiin rötöksen vesiin. Kuten usein tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, juoni ei noudata mitään pohjustus-tapahtumat-kliimaksi -kaavaa, ellei päähenkilöiden kannalta kovin ikävää loppuratkaisua sellaiseksi lasketa. Juoni on siis lähinnä kokoelma rikosaiheisia tapahtumia. Tämä on sekä elokuvan vahvuus että heikkous. Toisaalta se tuo mukaan mukavaa roadmovie-tyyppistä tunnelmaa, toisaalta se tekee joistain tapahtumista irrallisia. Kokonaisuutena tarina on kuitenkin toimiva ja ohjaajan pallilla istuva Arthur Penn saa pidettyä kokonaisuuden pääosin yhtenäisen tuntuisena. Tarina perustuu joiltain osin historiaan hyvinkin tarkasti, joiltain osin taas ei lainkaan – esimerkiksi C. W. Moss -hahmo on kokonaan keksitty hahmo, yhdistelmä kahta oikeaa Barrow’n jengiläistä.
Monet elokuvan hahmoista ovat aika sympaattisia. Bonnie jää hiukan etäiseksi kiukuttelijaksi, mutta Clyde on ihan hauska heppu. Muistettavin ja samaistuttavin hahmo on Clyden veli Buck, joka kertoo koko ajan samaa vitsiä. Kun jengi kaappaa huvin vuoksi pari uhriaan automatkalle mukaan, arvatkaapa minkä vitsin Buck kertoo ensimmäisenä. Buckin vaimo Blanche lähinnä ärsyttää olemalla vuoroin hysteerinen, vuoroin aneeminen. Joka tapauksessa hahmojen kuvaamiseen on käytetty tavallista gangsterileffaa enemmän aikaa ja se myös auttaa katsojaa ymmärtämään heidän motiivejaan. He ovat myös paljon inhimillisempiä kuin rikoselokuvien roistot yleensä – kuten silloin kun Clyde yrittää ryöstää kolme viikkoa sitten konkurssin tehneen pankin. Tämä hahmojen realistisuus on epäilemättä yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista; aikoinaan myös kohun alkulähde – 1960-luvulla ei gangstereita sopinut kuvata inhimillisinä.
Huonojakin puolia tässä on. Toimintakohtaukset ovat välillä vähän hölmöjä pistäessään näyttävyyden järjen edelle; poliisit ajavat panssariautolla pihaan ja räiskivät villisti ilman mitään taktiikkaa. Tulitaisteluista puheen ollen Buckille voisin jatkoa silmällä pitäen sanoa vinkkinä, että sängyn patja ei suojaa luodeilta. Autoilukohtauksen ovat ajalle uskollisesti melkoisen epäaidon näköisiä: renkaat ulvovat hiekkatiellä ja nurmikolla siinä missä asfaltillakin ja takaikkunasta näkyvä viilettävä maisema ei missään mielessä ole aidon näköinen tai vastaa villiä ratin vatkausta edes takaisin suoralla tiellä. Eikä tukka muuten oikeasti hulmua kiihdytyksen synnyttämästä viimasta jos käytössä on umpiauto. Lähinnä kummalliseksi jäi Bonnien äidin maatilalle sijoittuva jakso. Se toi vaikeaselkoisten tapahtumiensa, rakeisen filminsä, irrallisuutensa sekä runsaan työnteon siivittämien dialogiensa myötä mieleeni neuvostoliittolaiset sosialistista realismia edustaneet työntekoelokuvat. Koko kohtauksen olisi voinut vaikka jättää pois.
Puutteistaan huolimatta kokonaisuus on vahvasti positiivinen. Tätä tukee vahva näyttelijätyö ja varsinkin mielenkiintoiset hahmot. Omana aikanaan Bonnie ja Clyde oli rikosdraamojen rikosdraama ja nykyäänkin katsomisen arvoinen elokuva.
