Auli Mantila on polkaissut leffan jossa vain synkkyys ylittää uskottavuuden hakemisen määrän. Onhan Ystäväni Henry looginen paluu Suomi-leffan kurjuuden ylistämisen alkulähteille, mutta minun puolesta sinne olisi voitu jäädä palaamatta. Jos uusi ohjaaja hakee omaa uskottavuutta tälläisella tavaralla, niin kaikki synkistelykeskusteluohjelmat ovat turhia. Ei ongelmia tarvitse peittää, mutta tälläisenaan elokuvaksi tuotuna, tämä pläjäys ei istu millään tähän kuluttajaan.
Elokuvan parasta antia on lapsinäyttelijät. Ja siitä on jaettava krediittiä myös ohjaajalle. Mutta. Jälleen loppujäljessä näkyi suomalaisuus. Väkinäisyys, epäloogisuudet, taustojen pohjustamattomuus, uusia ihmisiä vain tulee yksitellen kuviin, sen kummemmin välittämättä avata niiden henkilöhahmoja. Tapahtumat kiertävät samaa rataa, ja puolessa välissä alkaa lopullisesti usko loppua.
En osaa sanoa kenelle tämä elokuva on tehty. Tottakai leffan teolle riittää perusteluita intohimoon saakka vaietuista mielen häiriöistä, kotiongelmista, lapsien traumoista ja ties mistä, ja näenkin tätä leffaa käytettävän traumakeskustelun inserttinä. Sellaisenaan elokuva on korkeintaan keskitason TV-leffa.
Juoni lyhykäisyydessään. Kouluikäinen tyttö tapaa Henryn. Pojalla on kuitenkin outoja vinkeitä, kuten tytölläkin. Sielujen sympatiaa siis on olemassa. Ja kun aikuisten maailma ei oikein tahdo hyväksyä kaikkea lasten suusta tulevaa, alkaa epäilys mielen häiriöstä heräämään. Tarina jatkuu ja lopputulos onkin jotain muuta.
