Ei ole hankala huomata, että Black Book on hollantilais-amerikkalaisen Paul Verhoevenin elokuva. Mikä voisi alkaa syvällisenä draamana, päätyy runsaita eksploitaatio-piirteitä saavaksi Korkeajännitys-tyypin trilleriksi, joka yrittää halpamaisesta viihdetasostaan huolimatta haastaa katsojan viimeistään loppumetreillä.
Toiseen maailmansotaan sijoittuva jännäri kuvaa perheensä hämäräperäisessä väijytyksessä menettänyttä nuorta hollantilaista juutalaisnaista Rachel Steinia (Scarlett Johanssonin kadehdittavan komea ja vieläpä yhtä lahjakas eurooppalaispainos Carice van Houten), joka liittyy vastarintaliikkeeseen ja soluttautuu natsiupseeristoon sulojensa ja älynsä avulla – enimmäkseen kuitenkin sulojen, onhan kyseessä Paul Verhoevenin leffa. Elokuva kiemurtelee ja kaartelee herkullisesti perinteisen vakoilujännärin, maailmansodan jälkipyykin puimisen ja pääosanesittäjän oivien muotojen välillä. En tosin tiedä, kuinka paljon naisyleisö löytää nauttimisen arvoista viimeisenä mainitusta, mutta kyllä ainakin tämän elokuvan maailmassa niillä yhden elämänkumppanin löytää.
Teemat ovat kunnianhimoisia, mutteivät aina ihmisläheisimpiä tai konkreettisimpia mahdollisia. Vaikka Black Book käsittelee ansiokkaasti sitä hyvän ja pahan välistä rajaa, mikä sodassa osapuolten välille piirretään, sillä olisi aineksia aivan huikean riipaisevaan henkilötason draamaan. Siis elokuvassahan perheensä rotuvainoissa menettänyt juutalaisnainen myy itsensä kehoaan myöten korkeiden natsiupseerien palvelukseen siinä toivossa, että voisi olla jotenkin avuksi vastarintaliikkeelle tai kansalleen. Katsoja ei kuitenkaan pääse seuraamaan, minkälaista jaakobinpainia tämä sankarittaren pääkopassa aiheuttaa. Kiinnostavampaa on seurata, mitä tapahtuu jalkojen välissä. Ja kas, häpykarvojahan siellä värjätään. Pitäähän sitä viihde-elokuvassa keskittyä olennaiseen.
Viihdekäyttöön alistuminen ei tarkoita sitä, että Black Book olisi huono elokuva. Elokuva on täytetty herkullisilla juonenkäänteillä, jotka pitävät jokaisen sekunnin latautuneena. Juonen uskottavuus heittelehtii, mutta päälle puskevassa tilanteessa on aina jotain piinaavaa. Jatkuvasti hahmojen yllä leijuvan välittömän vaaran lisäksi elokuvan vireydestä huolehtii mysteerikyhäelmä, jonka rajoissa arvaillaan taustoja ja selkäänpuukottajia liittyen Rachelin perheen kuolemaan. Kun sota sitten päätyy, tarina ei suinkaan ole vielä ohi vaan jatkuu syyllisten metsästämisen merkeissä. Kun kliimaksia ei nähdä sodan loppupäivinä, jännite paitsi säilyy pidempään, myös tasaisempana. Jos Rachelin pitäisi hakea kostoa perheensä kuolemalle samaan aikaan kun pommit paukkuvat intensiivisesti ympärillä, voisi hommassa olla liiallisen eeppisyyshakuisuuden ja yksinkertaisesti myös ruuhkan makua.
Elokuvan loppu on hienosti toteutettu, ja Verhoeven ylläpitää rauhallista otetta vetäessään lankoja yhteen. Black Book onnistuu myös löytämään synkkiä ja jopa traagisia sävyjä seilatessaan kohti loppuhuipennusta. Moraalisesti otetaan raskaasti kantaa, ja lähes yksiselitteisesti tullaan siihen tulokseen, ettei hyvää sodassa ole. Tämä on virkistävä tuulahdus sotaelokuviin ja samalla myös perinteiseen sotahistoriaan, jotka lähes itsepintaisesti pitävät yllä ”hyvät me vs. pahat ne”-asetelmaa. Tämä saa myös hahmot tuntumaan eläviltä ihmisiltä yksipuolisten Hollywood-mallien sijaan. Näyttelijöillä on siis maneerien sijaan materiaalia, jota työstää. Kaiken kaikkiaan siis Verhoevenin paluu Alankomaihin tarjoaa virkistävää ja viihdyttävää illanvietettä, vaikka monin paikoin tarinan uskottavuutta ja historiallista totuusarvoa tekeekin mieli kyseenalaistaa.
