Olen jonkinsorttinen Harry Potter -fani, se minun on myönnettävä. Kaikki kirjat on tullut luettua ja syykin on selvä – ne ovat hyviä! Niissä on sitä jotain, ihan totta.
Ensimmäinen Potter-leffa oli ihan hyvä, melko perinteinen, mutta hyvä. Toinen olikin sitten täydellinen filmatisointi, sillä se onnistui joka kantilta. Kolmas olikin jo sitten pettymys, joten ristiriitaiset odotukset varjostivat tätä neljättä filmiä… turhaan.
Liekehtivässä pikarissa Harry Potter on jo 14-vuotias. Heti aluksi hän lähtee ystäväperheensä kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin ja saa todistaa pahan Lordi Voldemortin seuraajien, kuolonsyöjien esiintymistä. Tämän jälkeen Harry ystävineen lähtee takaisin Tylypahkaan, jossa hän joutuu ilman omaa tahtoaan osallistumaan kolmiovelhoturnaukseen neljäntenä osaanottajana. Harryn elämä saa myös monia muita piirteitä ensirakkauden merkeissä, eikä muidenkaan koulunoppilaiden tunteet enää pysy pikkulapsitasolla, varsinkaan kun jouluna pidetään tanssiaiset!
Kolmannessa Potter-filmissä minua eniten häiritsi se, että siitä puuttui kaikki se, mistä Rowlingin kirjoissa pidän. Sen vuoksi minut sai äärimmäisen iloiseksi se, että tämä elokuvan on täynnä sitä! Suurin osa elokuvasta nimittäin on hyvin ja hauskasti kerrottua nuorten ihmissuhdedraamaa.
On upeaa nähdä, miten jo pitkään kehittyneet hahmot, joihin olen saanut kirjojen myötä samaistua, heräävät eloon ihmissuhteiden osalta. Se on jotenkin niin upeaa. Onkin siksi ihmeellistä, miten tämä kirjojen kantava peruspilari onkin saatettu jättää niinkin pieneen valoon edellisissä filmeissä?
Huumoria elokuvassa on paljon ja se onkin selvästi hauskin Potter. Komediaa vedetään aika pitkälle nuorten tunne-elämästä ja se onkin oikein maukasta. Elokuvateatterissa nauroin moneen otteeseen vedet silmissä, eikä tämä kotisohvaltakaan paljon huonontunut.
Hahmot ovatkin elokuvassa kaikkein tärkeimmässä osassa. Kerrankin juonta on hyvä seurata, kun hahmot on saatu juuri oikeankaltaisiksi. Sivuhenkilötkin käyvät kovasti sympaattisiksi, varsinkin Neville Lombottom. Pidän huomattavasti Mike Newellin tavasta käsitellä hahmoja. Hän onnistuu Potter-ohjaajista tähänmennessä parhaiten.
Juonikin on hyvä, vaikka jättääkin toivomisen varaa niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Aikaisempia elokuvia katsomaton tuskin saa elokuvasta kovin paljon irti. Alku on hieman sekava, mutta paranee huomattavasti, kun Harry ystävineen matkaa Tylypahkaan. Siitä eteenpäin homma toimii erinomaisesti.
Näyttelijäpuolessa ei ole valittamista. Pääosanesittäjät ovat saaneet hahmoihinsa sellaista elävyyttä että sitä ei voi kuin ihailla. Lisäksi varsinkin osa pojista osoittaa erinomaisia koomikonlahjoja, erityisesti Rupert Grint ja Matthew Lewis. Ja Emma Watson jaksaa hurmata edelleen.
Visuaalisuudella ei ole elokuvan pääpaino, muttei siinäkään ole valittamista. Miljoonat on tuhlattu oikein ja osa leffaa onkin hyvin komeaa tavaraa.
Elokuva onnistuu olemaan jännittävä, hauska ja jopa koskettava. Vai mitä voitte sanoa erityisen upeasta kohtauksesta, jossa aikaisemmin onnensa kukkoloilla ollut Hermione jää portaille itkemään tanssiaisten jälkeen ystävänsä Ronin reaktioita hänen rakkauttaan kohtaan, velhobändin hitaan kappaleen soidessa taustalla? Tälläinen tunteiden hullunmyllyn purkaus on todella koskettavaa katsottavaa.
Itse pidin tästä elokuvasta aivan älyttömän paljon, mutta täydellinen se ei ole. Selvästi tähän mennessä paras Potter omilla aloillaan, mutta kokonaisuus jää silti hiukan Salaisuuksien kammion kokonaisuudesta. Silti minulle rakkain Potter tähän asti.
nimimerkki: Sano mitä sanot
