Jason Segel ei näytä David Foster Wallacelta. Segelin ääni on monotonisen matala, kun Wallacen äänessä on vivahteikkuutta. Silti tuntuu, kuin Segel ei pelkästään näyttelisi Wallacea täydellisyyteen asti, vaan kuin hän olisi ryöminyt tämän kehon sisään. Sen lisäksi, että Segel nappaa jokaisen eleen, jonka Wallacen kuvittelisi tekevän, toisin sanoen imitoi sulavasti toisen henkilön luonnetta, hän myös heijastaa roolisuoritukseensa oman tulkinnan tästä ikonisesta kirjailijasta. Tälläinen roolityö elämäkerroissa on harvinaista. Pelkkä matkiminen nimittäin ei ole hyvää näyttelemistä. Segelin tulkintaa tarkastellessa kiinnittäisin huomion eritoten hänen katseeseensa ja hänen huomionsa jakautumiseen. Yhdessä hetkessä hän saattaa olla täysin keskittynyt mielenkiintoiseen keskusteluun ja sadasosasekunnissa hänen katseensa kivettyy ja hän menee hiljaiseksi. En muista juuri toista roolityötä, jossa rikas sisäinen elämä oltaisiin esitetty yhtä vavahduttavasti.
David Foster Wallace on yksi hienoimpia ja arvostetuimpia postmodernistisia kirjailijoita. Hänen älykkäät teoksensa, jopa tuhatsivuisia, keskittävät huomion niin yksilöön, yhteisöön, kulttuuriin, yksinäisyyteen, kaipuuseen, totuuteen. Vuonna 1996 hän julkaisi merkkiteoksekseen nousseen romaanin, Infinite Jest. Tähän tietysti liittyy kirjakiertue, jonka aikana Rolling Stone-lehden toimittaja David Lipsky (Jesse Eisenberg) viettää muutaman päivän Wallacen kanssa, tehden tästä juttua.
Elokuva ei ole kuin yksi pitkä keskustelu. Toki elokuvan rakenne muodostuu keskustelujen ympärille ja väittäisin, että elokuvankin teema on kahden elämässään eri asoita saaneiden, samanlaisten miesten suhde. Mutta samalla kun katsojan huomio pidetään keskusteluissa, elokuva kulkee myös toisella tasolla. Jokainen katse, jokainen hiljaisuus keskustelujen välissä kertoo miten hahmoihin tulisi suhtautua ja vielä tärkeämmin; miten hahmot suhtautuvat toisiinsa.
Elokuva perustuu David Lipskyn itsensä kirjoittamaan kirjaan Wallacesta ja käsikirjoituksen on muotoillut Pulitzer-palkittu Donald Margulies ja tämän vahvan proosallisen voiman kyllä havaitsee elokuvasta. Onhan ne keskustelut sivistyneitä, avartavia, syvällisiä, mielenkiintoisia, monitahoisia ja niitä tulkitsemaan tarvittaisiin varmaan joku Harvardin yliopiston modernin kirjallisuuden analysointi-ryhmä. Mutta elokuvan katsojan näkökulmasta pelkät keskustelut, käytiin ne sitten kuinka älykkäiden ihmisten kesken tahansa, eivät anna sen enempää irti itsestään kuin tyhmätkään keskustelut tyhmien ihmisten välillä.
Elokuvan elämäkerrallinen aspekti ja hahmokuvaelma on toki teknisesti ja minkä mittarin mukaan tahansa mitattuna “oikeaa”. Mutta sitä varten voimme katsoa Wallacen itsensä haastatteluja tai vielä parempi: lukea hänen kirjansa. Mikä tekee elokuvasta hyvän, hienon, on miten se suhtautuu hahmoihinsa. Mitä on syvällistä elokuvassa itsessään? Jos tästä uupuisi Jesse Eisenbergin esittämä toimittajahahmo ja kyseessä olisi tosiaan vain katsaus Wallacen elämään, kyseessä olisi yhdentekevä teos. Eisenberg ei ole edes roolissaan erityisen hyvä, pikemminkin aika yksipuolinen toimittajan arkkityyppi. Mutta nyt kun koko ajan heijastamme Wallacen elämän puolia Lipskyn omaan elämään ja nimenomaan heidän välinen sähköisyys paljastaa katsojalle isomman, henkilökohtaisemman ja kyllä, syvällisemmän puolen kahdesta miehestä. Siinä, missä Wallace on saavuttanut kirjailijan märän unelman, Lipsky itse on epäonnistunut kirjailijana ja hänen teoksensa eivät ole saavuttaneet Wallacen asemaa. Siksi mielenkiintoisen elokuvasta tekee sen tarjoamat ratkaisut elämän metafyysisiin ja eksistentiaalisiin kysymyksiin. Mikä tekee henkilöstä älykkään? Mikä tekee menestyksestä niin hyvää? Parempi vielä: mitä on hyvä? Jos kahdelle eri asialle voidaan molemmille asettaa arvo, mikä tekee kummastakaan sen/minkään arvoista? Ja jos ei ratkaisua ole, miten suhtautua kysymykseen?
On siis käsittämättömän hienoa, että elokuva pystyy rakentumaan itsenäiseksi, ajattelevaksi kokonaisuudeksi, joka ei vain nojaa lähteeseensä. Sitä Wallace itsekin olisi varmasti halunnut.
