Oopperan Kummitus on varmastikin yksi elokuvahistorian filmatuimpia aiheita. Tarinassa on kieltämättä potentiaalia hyväksi kauhumusikaaliksi. Ennen vuotta 1989 tarina oli kääntynyt elokuvaksi jo lukemattomia kertoja. Jostain syystä elokuvan tuottajat kuitenkin kuvittelivat, että tälle olisi kysyntää. Pääosaan palkattiin silloin tuore kauhuikoni Robert ”Freddy Krueger” Enlund, ja ohjaajan tuolille istutettiin jo tuolloin b-luokantuotantoon juuttunut Dwight H. Little. Soppa olikin valmis keitettäväksi. Kiehumispiste ylitettiin ankarasti, kun elokuvasta tuli varsinainen floppi.
Elokuvan alusta asti on aistittavissa kaikki epäonnistumisen merkit. Jostain kumman syystä elokuvan tarina on sijoitettu nykypäivään, jossa klassisen musiikinlaulaja Christine Day (Schoelen) yrittää saada jalansijaa New Yorkin musikaalipiireissä. Yhdessä ystävänsä kanssa he lyötävät pölyisestä kirjastosta nuottivihkon, joka sisältää tuntemattoman säveltäjän Erik Destlerin (Englund) musiikkia. Tytöt päättävät esittää tätä musiikkia seuraavassa koe-esiintymisessään. Kaikki ei mene nappiin, kun osa lavasteista romahtaa Christinen päälle, jonka seurauksena hän menee tajuttomaksi. Tajuton naikkonen joutuu keskelle Oopperan Kummituksen tarinaa, jossa hän kohtaa kaikki musikaalista tutut tapahtumat.
Alkukohtaus on sen verta päätön, että voi miettiä mitä tuotantotiimi on ajatellut. Alun sijoittaminen nykyaikaan tuntuu todella päälle liimatulta ratkaisulta, jolla kosiskellaan nuorempaa yleisöä kiinnostumaan tarinasta. Tosi asiassa se tekee elokuvasta vain hengettömän, ja muuttaa tarinan tahattoman koomiseksi. En sano, että elokuva olisi toiminut paremmin erilaisella alulla, mutta perinteinen lähestymistapa olisi ollut suotavaa tällä kertaa. Mitenkään vähättelemättä ohjaajan visiota, on kuitenkin pakko huomata miten heikosti elokuvan käännekohta toimii. Tajuttomuuden jälkeen tapahtuva muutos on varsin korni ja epäsopiva. Tuntuukin, että paras ratkaisu olisi kaikella järjellä ajateltuna ollut pitää tarina nykyajassa koko keston ajan. Siirtyminen menneeseen lisää vain entisestään elokuvan sekavaa tunnelmaa.
Tästä on vaikea saada esille mitään loogista. Ainoa looginen aspekti on se, että Robert Englundin Freddy Krueger –leima on itsestäänselvyys. Pelkästään jo elokuvan julisteesta käy ilmi kuinka elokuva ratsastaa näyttelijän aiemmalla menestyksellä. Hassua, miten paljon elokuva lopulta muistuttaa Nightmare on Elm Street –leffoja. Kummituksen naamassa on palovammoja, häntä esittää Englund sekä koko elokuva perustuu ikään kuin tajuttomuustilaan. Voivatko viittaukset olla enää selvempiä? Jopa aivokuollut meriahvenkin tajuaa, että tarina on räätälöity vain ja ainoastaan Englundin läsnäolon vuoksi tällaiseen kuosiin. Se pilaakin lähes koko homman. Sillä nyt ainoastaan alkuhässäkkä ei tunnu päälle liimatulta. Koko elokuva on yhtä suurta huijausta. Keskiössä olisi voinut olla vaikka Dracula, lopputulos olisi silti ollut sama. Sääli sinänsä, koska Englund on selvästi halunnut päästä irti leimastaan, jonka tuotantoyhtiö taas haluaa väkisin pitää miehessä.
Ei siis ole ihme, että näytteleminen ei pääse suureen rooliin. Englund tekee roolinsa rutiininomaisesta. Muut näyttelijät lähinnä jäävät statisteiksi. Mukaan on ympätty muutama lauluosuus, joissa Jill Schoelen lähinnä tuskastuttaa katsojia karmealla klassisella laulannallaan. Laulamisessa ei periaatteessa pitäisi olla mitään vikaa, ja siksi onkin sääli miten huonosti se sopii kyseiseen elokuvaan. Tavallaan aika ironista, kun kyseessä on musikaali, ja sitä lähinnä toivoisi, ettei kukaan vaan ala kiekumaan. Englundin taidot eivät laulamiseen taivu, hyvä niin, sillä se olisi ollut jo sen verta iso munaus, joka olisi jättänyt pysyviä arpia.
Loppuhuipennus ei sekään yllätä. Sen pystyy päättelemään melko alkuvaiheessa. Itse asiassa sekin vain lisää freddymäistä tunnelmaa. Unimaailman sekoittaminen tarinaan ei anna elokuvalle mitään muuta kuin harmia. Jos ei ole nähnyt yhtään Elm Street –elokuvaa, niin silloin moni asia menee ohi. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Joka tapauksessa Phantom of the Opera vuosimallia 1987 on kaikkea muuta kuin hyvä adaptaatio. Huumorilla suhtautumalla siitä saattaa saada jotain irti. Vakavampaan katselukokemukseen se ei päde. Elokuva saattaa jättää kamalan päänsäryn, joka johtuu heikoista lauluosioista sekä Englundin maneerisesta roolisuorituksesta. Voi kurjuutta, kun olisin halunnut tämän olevan enemmän.
