Maailma on täynnä erilaisuuskuvauksia, jotka kuvaavat sitä, kuinka muut ihmiset ottavat oppia tästä jollain tavalla vajaasta, mutta toiselta näkökannalta katsottuna nerosta. Esimerkiksi Forrest Gump esitettiin ihmeellisenä yli-ihmisenä. Elämänkertaelokuva Minun elämäni on eri sarjaa. Se kertoo aidonoloisesti cp-vammaisen taidemaalari-kirjailija Christy Brownin (Daniel Day-Lewis) elämästä. Hän syntyi köyhään irlantilaiseen perheeseen, jossa oli monta lasta. Christystä ei pitänyt tulla mitään, sillä hän ei osannut käyttää raajojaan eikä pystynyt puhumaan, vain vasen jalka toimi. Pian lyijy eksyy vasemman jalan varpaisiin ja 7-vuotias Christy kirjoittaa ensimmäisen sanansa. Tämä itsepäinen poika sisälsi niin paljon tarmoa, että hän alkoi pärjätä. Vasemman jalkansa avulla hän sai piirrettyä hienoja taideteoksia ja aikuisiän terapian avulla hän oppi lopulta puhumaan. Mutta ehdottomasti tärkeintä Christyn kehityksen kannalta oli se tuki ja turva, jonka hän sai perheeltään.
On kolme asiaa, jotka tekevät Minun elämääni -elokuvasta ainutlaatuisen mestariteoksen:
1) Tunnelma. Elokuva tuntuu erittäin aidolta. Leffa on samaan aikaan raju ja hellä. Leppoisa huumori maustaa mukavasti surullisia tapahtumia. Irlantilaiset elokuvat ovat usein viehättäneet minua aitoudellaan, eikä Minun elämäni tee siinä poikkeusta. Ihmiset ovat tavallisia. Heillä on vikansa, mutta myös omat etunsa. Melkein jokainen elokuvan hahmo saa tarpeeksi syvennystä eikä katsoja jää oikein mitään kaipaamaan. Katsojalle tulee myös sellainen tunne, että Brownin perheen jäsen oikeasti rakastavat ja välittävät toisistaan, mikä luo sitä tunnelmaa sekä aitoutta. Elokuva satuttaa, koskettaa ja naurattaa aitoudellaan, ei millään katsojaa aliarvioimalla tyypillisellä sentimentaalisuudella.
2) Näyttelijät. Kaikki näyttelijät vetävät pisteet kunnialla kotiinsa, mutta kaksi nousee ylitse muiden. Daniel Day-Lewis on tietysti toinen niistä. Hänen varsin uskottava eläytyminen rooliin on uskomatonta työtä. Ei ihan heti tule mieleen yhtä vahvaa roolisuoritusta. Usein on tullut pohdittua sitä, miksi tällaiset erikoisroolit tuovat paljon kehuja. Mutta kun katselee tässäkin Day-Lewisin kameran edessä työskentelyä, niin kyllä hän on kaikki kehunsa ansainnut. Toinen kovis on Christyn äitiä esittävä Brenda Fricker. Hänen äidillinen huolenpito on aitoa ja Day-Lewisin tapaan hän saa roolihahmonsa tuntumaan oikealta ihmiseltä, ei vain elokuvassa törttöilevänä näyttelijänä. Hienoa työtä jokaiselta, mutta näille näyttelijöille nostan kuitenkin erityisesti hattua.
3) Henkilökerronta. Esikoisekseen Minun elämäni -leffan ohjannut Jim Sheridan ei ole mikään erikoinen tarinan kuljettaja, mutta henkilökerronnassa hän pärjää loistavasti. Jokainen näkemistäni hepun elokuvista ovat aina vähän junnanneet paikoillaan, mutta henkilöt ovat olleet aina varsin mielenkiintoisia. Sheridanhan kertookin tarinoita pienen ihmisen selviytymisestä tässä isossa maailmassa. Tokihan näyttelijätkin osansa ansaitsevat, mutta se vaatii myös ohjaajalta paljon saada näyttämään henkilöt uskottavilta kuvaruudussa.
Tässä leffassa ei tavallaan ole mitään vikaa, mutta siitä puuttuu kuitenkin sitä jotain, minkä vuoksi ei leffa saa viimeistä puolikastaan. Joka tapauksessa hieno erilaisuuskuvaus ja elämänkertaelokuva, joka erottuu edukseen molemmissa lajityypeissä.
4) Hah. Jo luulitte. Kolmestahan me puhuttiin.
