Kerran sitä on jokainen ollut lapsi. Ehkä – ja jopa todennäköisesti – haukannut palansa lelukrääsäkulutushysterian imelästä kakusta. Kahdeksankymmentäluvun (poika)lapsille tuo hysteria sisälsi mm. He-Manin keltaisen pottatukan, Teinimutanttininjakilpikonnien pizzakestit, Transformersien kiehtovan kanttisen muuntautumiskyvyn ja tietenkin Legot, jotka olivat vielä muuntautumiskykyisempiä ja kanttisempia kuin Optimus Primen johtamat Autobotit. Niinpä ei ollut ihme, että Michael Bayn Transformers-elokuvasarjan osuttua kassavirtojen vauhdikkaimmin virtaavaan kohtaan usealla toinen toistaan ankeammalla jatko-osalla, myös muiden kasarinostalgiapalasten piti saada oma osuutensa siitä suloisesta kilinästä. Nyt nuo rahanahneet hedelmät sitten putoilevat puista: RoboCop PG-13-versiona (miksi?), TMNT myöhemmin tämän vuoden kuluessa (Megan Fox April O’Neilinä, miksi?) ja tämä Lego-logolla varustettu vauhtipläjäys juuri nyt.
On hassua, että vaikka (hurjat myyntilukemat Jenkkilän avausviikonloppunaan takoneen) Lego-elokuvan perimmäisenä ideana on tehostaa Lego-logolla varustettujen tuotteiden myyntiä, se silti jaksaa juonessaan kritisoida ja ivata kulutukseen pohjautuvaa yhteiskuntaa. Päähenkilö Emmet elää pahan johtaja Businessin hallitsemassa Brickvillessä maailman tasaisinta elämää. Kaikki tapahtuu ennaltamäärättyjä ohjeita sokeasti noudattamalla, pykäläviidakossa, yksilö unohtaen. Lego-pakettien pikkuinsinööreille (ja miksei vähän isommillekin insinööreille) suunnatut eksaktit ohjevihkoset muuntuvat tarinassa tarkoituksellisen latteiksi elämäntapaoppaiksi, joita hieman tylsämieliseltä vaikuttava rakennusmies Emmet noudattaa kiltisti ja paikallaan jumittaen. Jos radiosta soi hittistatuksen itselleen hankkinut yhdentekevä ja aivoihin liimaantuva rallatus, Emmet ihastuu tietenkin siihen. Jos joku sanoo, että tuleva tiistai on Taco-tiistai, niin sitten se on. Ja jos aamupala tulee nauttia hyvässä seurassa, yksinäinen Emmet kelpuuttaa hyväksi seurakseen vaikka kukkaruukun. Ja yksinäinenhän Emmet on. Kässäri kurkistaa yllättävän syvälle yhteiskuntakritiikissään, etenkin kun ottaa huomioon, että sen pääpointti on päättömässä kaahailussa, epileptikot pois kauhistuttavassa välkynnässä sekä tietenkin niiden erilaisten Lego-hahmojen tuote-esittelyssä.
Esittelyliukuhihna pyöriikin nopeaa tahtia. Elokuvan esittelyosa sijoittuu Emmetille tuttuun, hieman burtonmaiseen, värikkääseen miljööseen, jossa asukit esitetään helposti manipuloitavissa olevina palikoina. Hyppäys Batman-elokuvista tuttuun synkeyteen (jälleen voisimme mainita Burtonin) tapahtuu nopeasti. Emmet eksyy ja hankkiutuu ongelmiin kaksinaamaisen Lego-poliisin kanssa. Käy ilmi, että maailman tavallisimmasta Lego-ukosta pitäisi kasvaa ainutlaatuinen pelastaja, aito sankari. Sittenpä maisemat vaihtuvatkin nopeaan tahtiin. Legoista rakennettu meri velloo sinisenä, haikaloilla on laserit otsassa, western-aavikko on takaa-ajokenttä, Businessin päämaja kuin kopio Stephen Kingin Mustasta Tornista ja supersankareitakin suureen seikkailuun kelpuutetaan useampi (mm. Gandalf, Batman, Teräsmies, Ihmenainen, Vihreä Lyhty, Han Solo…). Eniten vitsiä taidetaan vääntää vuonna 1978 lanseeratun Lego Space -tuotesarjan avaruusmiehestä, jonka ADHD-vauhdilla jyräävä leffa esittelee tietenkin hieman hitaana kaverina.
Lego-elokuva on hankala tapaus arvosteltavaksi. Objektiivisuus varisee pois jo siinä vaiheessa, kun Businessin firman klassiset Octan-logot paljastuvat tai kun se pimeässä hohtava Lego-kummitus leijailee paikalle, paljastaen hohteellaan kaikki lapsuusaikojen nostalgiakätköt. Lisäksi elokuvan käsikirjoitus on paljon parempi ja tunteikkaampi kuin sen ikinä olettaisi olevan. Hyvän ja pahan väliseen mustavalkoiseen taisteluun keskittyneen elokuvan kokonaisuus jopa provosoi ajattelemaan, mikä on oleellista elämässä ja millä asioilla on arvoa (toisin kuin vaikkapa jo mainitut Transformersit). Ja kyseenalaistamaan massan mukana matelemisen. Toisaalta kaiken ajattelukeskeisyytensä jälkeen se kuitenkin on vain ylipitkä, ammattitaidolla toteutettu mainos. Mainos, joka ravaa eteenpäin liian kovaa vauhtia, törmäilee juuri niin väkivaltaisesti kuin lastenelokuvan voi olettaa törmäilevän ja pääsanomanaan kehottaa katsojaansa ihastumaan tanskalaisiin muovisiin leluhahmoihin. Esittäen samalla epäoleellisena sivujuonenaan sitä pakollista rakkaustarinaa, jossa ei edes ole tilkkastakaan aitoa ihastumisen tunnetta. Suomenkielinen dubbauskaan ei ole kaikkein ikimuistoisin ja sitä jää hieman kaipaamaan, että miltä homma olisikaan kuulostanut mm. Morgan Freemanin, Will Ferrellin ja Sukuvian Will Arnettin ääninäyttelyn kera. No, kaikkea ei voi saada (sanoi tragikomediassa isä itkevälle lapselleen, missäpä muualla kuin Lego-hyllyn luona).
Tärkeintä on se, että tuo extended-leiman saanut “mainos” on parhaimpina hetkinään täynnä leikkimisen iloa. Siis sitä aidointa riemua, joka syntyy, kun pieni lapsi unohtaa ympäröivän maailman ja rakentaa kokonaan oman leikkiuniversuminsa. Luoden samalla tarinan. Sadun. Ainutkertaisen kuin maailman jokainen Emmet.
Vähemmän vakavana loppukateettina voidaankin todeta, että elokuva ei voi olla kauhean huono, jos huonoin asia siinä on suomennettu titteli. Mikä vika siinä oikeaoppisessa Lego-elokuvassa olisi ollut? Miksi yhdyssana pitää aina sahata katki, poikki ja hengiltä?
