“Tee itsellesi arkki honkapuista, rakenna arkki täyteen kammioita, ja tervaa se sisältä ja ulkoa. Ja näin on sinun se rakennettava: kolmesataa kyynärää olkoon arkin pituus, viisikymmentä kyynärää sen leveys ja kolmenkymmentä kyynärää sen korkeus.” (1.Moos. 6:14-15)
Evan taivaanlahja -elokuvan päähenkilö Evan Baxter (Steve Carell) saa Jumalalta tehtäväkseen rakentaa arkin samaan tyyliin kuin aikoinaan Raamatussa. Kyseinen heppu on entinen uutisankkuri, joka pääsee kongressiedustajaksi ja muuttaa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa uudelle asuinalueelle valtavan suureen lukaaliin. Hän erehtyy rukoilemaan Jumalalta apua tuskin itsekään uskomatta siihen ja vastaus tulee hänen silmiensä eteen saman tien. Tavallisista tallaajista arkinrakennuspuuha on tietenkin hullun hommaa, mutta Baxterin on pysyttävä lestissään vastusteluistaan huolimatta.
Elokuva todella yrittää. Tosin siinä onnistumatta. Leffa tarjoilee muka-hauskaa huumoria, mikä ei tuo genreensä mitään uutta – koira hyökkää Baxterin herkälle alueelle, linnut kakkivat hänen päälleen ja hän kaatuilee ja törmäilee milloin mihinkin, kun yrittää väsätä arkkia. Jutut ovat niin kuivia, että näinkin lyhyessä pätkässä elokuvan toivoisi vain päättyvän. Raina tarjoaa jopa symboliikkaa, mikä tosin on niin ilmiselvää, että tyhmempikin sen ymmärtää, esimerkiksi herätyskello osoittaa tietyn kohdan Raamatusta ja Baxtereille saapunut postipaketin lähettäjä on A & O -firmasta. Pyhästä kirjasta lainattu idea on sinänsä ihan käyttökelpoinen, mutta toteutus ei toimi millään muotoa.
Epäonnistuneesta huumorista huolimatta luulisi edes edes draamapuolen toimivan, mutta sekin on melkoinen pettymys, joskaan odotukset eivät kovin korkealla olleet alussakaan. Perheenisällä on muiden mielestä liian vähän aikaa vaimolleen ja lapsilleen, joten tätä epäkohtaa lähdetään käsittelemään leffassa sen alkupuolelta lähtien – tylsähkön saarnaamiseen ja “draamaattisen” perheen poismuuttamisen muodossa. Juonta olisi jaksanut seurata hieman enemmän, jos ei olisi etukäteen arvannut, miten tarina tulee päättymään. Se ei tosin ole leffan syy, että kyseisen genren muut edustajat tuppaavat päättymään suhteellisen onnellisesti.
Ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvää. Morgan Freeman näyttelee myös tässä itsenäisessä kakkososassa Jumalaa ja hoitaa roolinsa kunnialla, vaikka saakin harmittavan vähän ruutuaikaa. Ei Steve Carrellkaan huono ole, mutta häntä katsellessa herää melkoinen myötähäpeä, kun juoni on niin tönkköä ja ennalta-arvattavaa. Pienenä yksityiskohtana päähenkilön parrankasvu ja muuttuminen “luolamieheksi” on ihan kiva lisä, mistä myös voi antaa pienen plussan. Animaation käyttäminen eläimissä ja arkin seilailussa on toki ymmärrettävää, mutta ei kovinkaan aidon näköistä, vaikka rahaa onkin laitettu menemään paljon – komediaksi nimittäin.
En oikein tiedä, kenelle tai mihin tilanteeseen elokuvaa suosittelisin. Se menee harmittomana viihteenä, joka ensimmäisellä katselukerralla voi tarjota muutamat hymähdykset – ainakin sopivan väsyneessä mielentilassa – mutta sen jälkeen sen voi suosiolla unohtaa. Koska leffassa on uskonnollisia piirteitä ja se on kestoltaan melko tiivis paketti, se on hyvä myös opetustarkoitukseen.
