Kubrickin Kellopeliappelsiini on täydellisesti yliarvostettu tekele. Eihän elokuva mikään huonokaan ole, mutta virheitä löytyy kuitenkin niin paljon, että en voi pitää sitä keskivertotasoa parempana elokuvana.
Alex kulkee öisin kaveriporukassa valkoisissa puvuissa kaupungilla harrastamassa rikollisia puuhia ja päivisin tarkoituksena olisi mennä kouluun, mutta tekosyitä löytyy, jotta koulu voitaisiin välttää. Eräänä yönä hänen kaveriporukka kuitenkin pettää hänet ja tämän seurauksena poliisit saavat Alexin kiinni itse teosta. Alex passitetaan vankilaan, jossa hän kuitenkin kuulee mahdollisuudesta parantua ja päästä nopeasti pois, eikä tulla koskaan takaisin. Alex ilmoittautuu vapaaehtoisena testeihin, joissa hänestä olisi tarkoitus tulla selväjärkinen ja jättää rikokset yms. sikseen loppu elämäksi.
Kubrickin mielikuvitus paistaa jälleen läpi, sillä hieman erilainen ja osittain kaunis visuaalisuus, kekseliäät kamerakulmat ja omaperäiset hahmot ovat selvästi kubrickmaisia – hieman oudohkoja, mutta taiteellisesti varsin toimivia. Dialogikin on onnistunut loistavasti, mutta se kaatuukin sitten aivan liian yliammuttuun ylinäyttelemiseen, josta kirjoitan lisää seuraavassa kappaleessa. Tarinankerronta on varsin selkää ja toimivaa, mutta siihen on unohdettu luoda tunnelmaa. Tunnelmaa olisi voitu luoda mm. dramaattisilla musiikkivalinnoilla, mutta Kubrick on valinnut realistisuuden. Realisitisuuskin on periaatteessa toimiva valinta ja Kubrick on onnistunut siinä hyvin. Realistisuutta kuitenkin näkee tarpeeksi jo uutisissa ja muissa tositapahtumissa ympäri maailmaa. Elokuvaan jäin erityisesti kaipaamaan dramatisointia, joka olisi tehnyt siitä ehdottomasti tunnollisemman ja jonka ansioista olisin voinut antaa ehkä jopa yhden tähden lisää.
Sitten näyttelijäsuorituksiin. Lähes jokainen näyttelijä ampuu yli aivan liiän pitkästi. Eniten silmään pistää päänäyttelijänä Alexin roolissa esiintyvä Malcolm McDowell, ja toinen joka jäi mieleen oli Alexin professoria näyttelevä henkilö. Heidän ylinäytteleminen, nimittäin repliikkien huutaminen, on luultavasti tarkoituksella tehty sellaiseksi, mutta se ei toimi. Ylinäytteleminen syö elokuvasta isonpalan tunnelmaa ja täten sille tipahtaa roimasti miinuksia. Siitä ei oikeastaan voi sanoa mitään hyvää, se vain ärsyttää. Onneksi kuitenkin elokuvan lopussa Malcolm korjaa tämän ja ryhtyy hieman rauhallisemmaksi.
Clockwork Orange olisi voinut olla niin paljon enemmän, jos tunnelmaan olisi panostettu enemmän ja näyttelijöiden tahallinen ylinäytteleminen olisi jätetty kokonaan pois. Nämä virheet koituvatkin elokuvan tuhoksi ja elokuva vajoaa keskinketaisuuteen omaperäisestä ohjauksesta huolimatta. Voin kuitenkin suositella elokuvaa kertakokeiluna ja jos ei nuo mainitsemani seikat ärsytä, vaan pikemminkin tuntuvat ilahduttavilta lisiltä, niin tulet varmasti pitämään elokuvasta.
