Muistan joskus ammoin hävenneeni Naisen tuoksun nimeä niin paljon, etten uskaltanut paljastaa vanhemmilleni, mitä olin vuokrannut. Videon takakansitekstistä huolimatta – osin jopa sen ansiosta – epäilin leffan olevan silkkaa pornoa. No, eipä se sitä tietenkään ollut. (Tämä ei tietenkään ollut mikään pettymys.)
Naisen tuoksun ensimmäinen versio, Profumo di Donna, valmistui jo 1974. Sitä näkemättä on paha sanoa, onko tuo italialaiselokuva parempi vai ei. Uudempi versio on kuitenkin huikean hyvä, kiitos Al Pacinon animaalisen vetovoiman ja Bo Goldmanin muokkaaman näppärän tarinan.
Tarinan (toinen) päähenkilö on rikkaiden koulua käyvä vähävaraisen perheen poika (O’Donnell). Tämä nuorukainen, Richard Simms, joutuu koulussa tietysti rikkaampien pompoteltavaksi. Älykäs poika ei vähästä lannistu, ei edes silloin, kun joutuu lomallaan hankkimaan rahaa ikävässä hommassa. Ikävää hommaa on viskisiepon ja sokean everstin kaitseminen. Tämä vanha ja äksy äijä haukkuu kaikkia. Hän tietää arvonsa. Eversti Frank Slade ei tykkää yhtään siitä, että joutuu jonkun finninaamaisen pojanklopin paimennettavaksi. Sisimmässään mies on lopen kyllästynyt elämäänsä. Niinpä Slade lähtee revittelemään New Yorkiin ja köyhän kultapojun ei auta kuin kompuroida perässä. Ei ehkä paras, mutta totisesti mielenkiintoinen alku ystävyyssuhteelle.
Al Pacinon esittämä eversti Slade on kerrassaan herkullinen hahmo. Sokea sovinistisika, joka arvostaa tangoa hyvänhajuisen naisen kanssa ja pystyy yhä kokoamaan aseen alta aikayksikön. Ilkeyksiä lateleva näkövammainen karju on juuri se elementti, jota nössähtävä kloppi tarvitsee kasvaakseen. Ja toisaalta nössähtävä kloppi on juuri sitä, mitä öykkäri tarvitsee. Pacino pääsi riehumaan roolissa täysillä, mutta kuitenkin sen verran älykkäästi, että mukaan tarttui himoittu Oscar-pysti. Chris O’Donnell ei veny ihmeellisyyksiin köyhänä nuorukaisena, mutta ei hänen tarvitsekaan. Elokuvaa liikuttava voima tulee Al-sedästä. Hän on eversti Slade itse.
