Paul Bäumeria (Lewis Ayres) ja hänen ystävänsä kuuntelevat, kuinka opettaja kannustaa miehiä lähtemään ensimmäiseen maailmansotaan. Niinpä saksalaispojat sitten värväytyvät armeijaan, mutta saavat pian huomata sodan olevan kaikkea muuta kuin sitä, mitä heille on kerrottu.
Lewis Milestonen ohjausdebyytti Länsirintamalta ei mitään uutta on mestariteos ja aivan ehdottomasti maailman parhaimpia sotaelokuvia. Lajityypin elokuvat ovat usein aiheiltaan melko samankaltaisia käsitellen joko politiikkaa tai sodan vaikutuksia yksilöön, mutta näistä samoista aiheista tuskin yksikään sotaelokuva on saanut yhtä paljon irti kuin Länsirintamalta ei mitään uutta. Se on kaikkien aikojen syvällisimpiä ja moniulotteisimpia sotaelokuvia, joita olen koskaan nähnyt. Siinä viedään ehkä kaikkein pisimmälle sotaelokuvan mahdollisuudet ilmentää itseään. Aihe siitä, että viattomat kansalaiset lähtevät innoissaan sotaan ja palaavat kauhuista kankeana on tuttu ja kierrätetty lähes puhki vuosien kuluessa, mutta näiden elokuvien keskiössä loistaa Länsirintamalta ei mitään uutta. Se ei ole niin yli-ilmehditty tai itsetarkoituksellinen sotaeepos, joita nykyaikana näkee yhä vain enemmän. Sen kuvaus menetetystä viattomuudesta ja pasifistinen asenne eivät perustu siihen, että haluttaisiin osoittaa, kuinka jonkin toisen maan kansalaiset kohtelivat toisia kaltoin, vaan siinä sodan kumpikin osapuoli ovat täydessä tasapainossa. Länsirintamalta ei mitään uutta onkin näin enemmän tarina yksilöiden haavoittuvaisuudesta ja kärsimyksestä sodassa kuin itsetarkoituksellinen poliittinen kannanotto. Tällaisenaankaan se ei korosta itseään liiaksiin, vaan näyttää sotilaat ihmisinä, yksilöinä sekä ryhminä, joissa nauretaan ja itketään. Näin saadaan inhimillinen kosketus ihmissieluihin. Tähän ytimeen vain harvat elokuvat iskostuvat.
Länsirintamalta ei mitään uutta on teknisesti komeasti leikattu ja uskottavasti näytelty. Milestone kykenee mestarillisesti hahmottamaan debyytissään, kuinka sotilaat yhtenäisenä joukkona jakavat tunteitaan ja saavat toisistaan voimaa. Tämä on ydinavain siihen, kuinka kukaan ylipäätään jaksaa sotia. Kaikilla on näet yhtenäinen toive paremmasta huomisesta. Leikkauksen, musiikin ja miljöönä toimivan sotarintaman luoma pettämätön jännite paiskaa sodan kauhun katsojien nähtäville tehokkaasti. Milestone ei nirsoile kuvatessaan sodan hulluutta, vaan sisällyttää tarpeeksi väkivahvaan tarinaan sellaisia yksittäisiä kohtauksia, joista jokainen ymmärtää, mistä tässä todella on kyse. Taistelukohtaukset rintamalla, ammukset sotilaiden ruumiissa ja etenkin lopun perhosta tavoitteleva käsi ovat unohtumattomia kuvia elokuvan historiassa. Niissä tiivistyy koko elokuvan luonne ja tapa käsitellä aihetta. Tällaiset yksittäiset otokset saavat aikaan yhtenäisen kokonaisuuden, jonka käsittelytapa ja tekninen toteutus hakevat vertaistaan. Oikeastaan tämä on myös siinä mielessä mullistava sotaelokuva, että kaikki tämän jälkeen tulleet samankaltaiset sotaelokuvat jossain määrin velkaa tämän teoksen käsittelytavalle.
Tarinan voi tuomita yllätyksettömän “yksinkertaiseksi”, mutta sitä se ei ole. Milestone saa jo pelkästään tällaisista lähtökohdista erittäin moniulotteisen teoksen. Länsirintamalta ei mitään uutta on eepos, joka vie itseään hienovaraisesti ja huolella loppuun sen sijaan, että se laahaisi tai toistelisi itseään. Erich Maria Remarquen romaanin pohjalta on rakennettu taitavasti tiivistetty käsikirjoitus, joka tuo kaiken oleellisen esille väkevän purevasti. Tunnelma on synkkä, mutta sotilaista itsestään lähtevä ajoittainen optimismi luo toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Länsirintamalta ei mitään uutta ulottuu näin sotatilaa pidemmälle. Se on yhtä lailla rinnastettavissa nykyajan ihmisen taisteluun valtakoneistoa vastaan. Puolustuspuhe pienen ihmisen puolesta ja sellaisena ehkä suurin sotaelokuva ikinä. Vapautta ja viattomuutta symboloiva perhonen on aina niin lähellä, mutta niin kaukana.
