Kukkanen YLElle vanhojen elokuvien tuomisesta joka nenän ulottuville. Ja pari risua siitä, että mm. tämä Pan Visionin paketoima DVD ei sisällä sekuntiakaan lisämateriaalia, saati vaihtoehtoisia tekstityksiä. Itse asiassa Hääkarkurin suomitekstit on liisteröity kuvaan pysyvästi. Inhaa. Mutta. Julkaisun tasosta huolimatta leffa kannattaa katsoa.
Hääkarkurin päähenkilö on John ”Lucky” Garnett (Astaire). Mies tienaa elantonsa tanssimalla, mutta on aikeissa vaihtaa alaa heti naimisiinmenonsa jälkeen. Tästäpä eivät heebon työtoverit kovin innostu, sillä Lucky on porukan tähti. Kaverit järjestävät niin, ettei Lucky pääse omiin häihinsä ja lopulta mies löytää itsensä matkalta toiseen kaupunkiin ja ihastumasta rempseään tanssinopettajattareen, Penny Carroliin (Rogers).
Elokuva kärsii vanhojen (ts. 1930-lukulaisten) Hollywoodin tanssimusikaalien kliseistä. Iso osa tanssi- ja laulunumeroista esitetään lavashow’na, niin, että katsoja tuntee olevansa osa elokuvassa esitystä seuraavaa yleisöä. Tanssinsätkytys päättyy lähes poikkeuksetta siihen, että virnuileva tanssija steppaa jonkin seinän tai verhon taakse. (Kiitos tästä kuuluu koreografi Hermes Panille.) Laulut ovat performansseja, joissa sanat maalataan ilmaan kuin hillo paahtoleivälle – hartaudella, joka peittää myös reunat. Näistäkin seikoista huolimatta Hääkarkuri on viihdyttävä tai ainakin tyylillisesti kiintoisa tekele. 1920-luvun pullukoista tanssijatytöistä on siinä päästy jo eroon ja steppinero Astairen toiveesta se tärkein, eli tanssi, näkyy kuvassa niin kokonaisena kuin mahdollista. Ginger ja Fred ovatkin hulppeaa katseltavaa. Tässä leffassa Ginger loistaa ajoittain jopa kirkkaammin kuin Austerlitzin poika. Ei siis ihme, että neito menestyi myöhemmin omillaankin.
Elokuvan huumori on ihastuttavan kankeaa, sitä tärkättyä vanhanaikaista kamaa, jossa näyttelijän hassu ilme sai yleisön ulvomaan naurusta. Tässä mielessä Astairen sidekickinä esiintyvä Victor Moore on osaansa täydellinen. Jos tilanne uhkaa hyytyä, ukko vetäisee pataässäilmeensä ja show rullaa taas eespäin. Jos tällainen ei nyky-yleisöön pure, voi moderni katsoja aina kaivaa leffasta piilomerkityksiä, joita Hääkarkurikin vilisee loputtomiin. Likaisesta mielestä on runsaasti iloa.
Leffan sävellystyön hoitivat guru Jerome Kern ja lyriikkavastaava Dorothy Fields. Kaksikko pokkasi jobistaan myös Oscarin. Laulut esitti lähinnä Astaire itse sekä George Metaxan hurmuri-Ricardo. Jälkimmäinen kuulostaa vieläkin hitusen Astairea paremmalta. Silti Freddy on se, joka muistetaan nimeltä tänäänkin. Asiasta ei ole valittamista, sen verran kekseliäs on esim. tässä elokuvassa nähtävä Astairen Mr. Bojangles-imitaatio. Tarkkaa työtä.
