Ensimmäisellä katsomiskerralla vuosia takaperin Straw Dogs löi ällikällä. Vielä uusintakerroillakin elokuva onnistuu räjäyttämään tajunnan totaalisesti. Olkikoirat ei suotta nauti kulttimainetta, sillä jo ilmestyessään se koettiin vaaralliseksi katsoa. Melkein kaikissa maissa ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin lätkäyttää suurin mahdollinen leima tälle elokuvalle, joissain se jopa kiellettiin kokonaan. Elokuvan jokamies -näkökulma oli varmaankin suurin osasyy korkeaan ikärajaan. Jostain kumman syystä 70-luvulla amerikkalaiset osasivat tehdä poikkeuksellisen hyviä elokuvia. Olkikoirat on hiottu mestariteos, Sam Peckinpahin täysosuma.
Lahjakas matemaatikko David Sumner (Dustin Hoffman) on rauhaa rakastava amerikkalainen. Yhdessä rakkaan vaimonsa Amyn (Susan George) kanssa he muuttavat rapakon taakse Englantiin rauhalliseen pikkukylään, jossa David pystyisi paremmin keskittymään omaan vaimoonsa ja ennen kaikkea saisi enemmän aikaa laskemiseen. Hieman kaupungin ulkopuolelta he vuokraavat vuodeksi vanhan kivitalon, jossa Amy vietti nuoruutensa isänsä kanssa. Samassa tuppukylässä asuu Amyn entinen poikakaveri Tom Hedden (Peter Vaughan), jota pian alkaa vanha suola janottamaan. Pariskunta palkkaa Tomin rasittavine kavereineen rakentamaan heille autotallin kattoa, mutta pariskunnan poissaollessa he tuntuvat tekevän jotain ihan muuta kuin työtä. He esittävät Davidille ystävää, mutta todellisuudessa he nauravat tämän selän takana, kuolaavat Amyn perään, varastavat heidän kodistaan tavaraa ja pitävät Davidia pilkkanaan koko rahan edestä. Miksi? Kateudesta. Davidilla on kaikkea mitä näillä rentuilla ei; kunniallinen työpaikka, takanaan kunnon koulutus, hieno auto, kaunis vaimo, iso talo ja sivistyneet käytöstavat. Kiusantekijäporukka ei jätä pariskuntaa rauhaan, vaan härnääminen saa päivä päivältä uhkaavampia muotoja. Mutta lopulta jopa kaikkein rauhallisimman persoonan hermot pettävät, kunhan vain oikeat olosuhteet tulevat esille.
Tämä elokuva ei tule koskaan vanhenemaan, eikä varsinkaan sen sisältämä sanoma. Jokaisessa meissä asuu peto, kunhan se vain houkutellaan pesästään esiin. Hyvän trillerin tavoin jännittyneisyys kohoaa varovaisesti pinnan alla, kunnes lopulta turpoaa lähes pysäyttämättömästi. Kun katsoja pääsee kunnolla samaistumaan Hoffmanin hahmoon, elokuva on kaikkein tehokkaimmillaan. Henkilökohtaisesti pidän Straw Dogsia “Bloody Samin” parhaimpana tekeleenä, sekä yhtenä TOP10-elokuvana. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, erityisesti loppupuoli on toteutettu tyylillä. Musiikki pysyttelee huomaamattomasti taka-alalla, mutta on kuitenkin läsnä aina tarvittaessa. Käsikirjoitus on myös hoidettu sellaisella antaumuksella, jota ei tulisi missään nimessä väheksyä. Susan George tulkitsee upeasti viehättävää ja naiivia vaimoa, mutta Dustin Hoffman sitäkin hienommin nuorta, luonteeltaan tyyntä ja sympaattista jenkkiä. Elokuvan idea oli ilmestyessään, ja tulee aina olemaan ajankohtainen.
Olkikoirat on väkivaltainen (kuten Peckinpahin filmit yleensä), mutta se ei suinkaan juhli sillä kuten helposti saattaisi olettaa. Muutamia graafisesti väkivaltaisia otoksia nähdään, mutta muutamaan se sitten jääkin. Alelaareissa pyörii ilmeisesti edelleen sitä leikeltyä versiota, joka tulisi ehdottomasti hankkia jos pitää hyvästä elokuvasta. Leikatusta versiosta puuttuu 6 min verran tavaraa, ja tämä arvostelu perustuu juuri siihen leikattuun versioon. Joskus tämä täytyy ehdottomasti nähdä kokonaisena, mutta leikattukin versio toimii tällaisenaan – kenties paremmin kuin alkuperäinen. Leikatussa versiossa on otettu pahamaineista raiskauskohtausta hieman lyhyemmäksi. Elokuva oli pitkään Briteissäkin bannattu, mutta nyttemmin ilmeisesti hyväksytty. Silti kaikkein
heikkohermoisimmat voivat suosiolla jättää väliin, mutta jos K-18 leima ei ole este, niin suosittelen tiskille viemistä.
Ekstramateriaalia omalla levylläni on harmittavan vähän; vain kolmen elokuvan trailerit ja Hoffmanin sekä Peckinpahin lyhyehköt esittelyt. Ääniraita on vain Dolby Digital 2.0, mutta toisaalta kuvalaatu on hyvä.
nimimerkki: Low Rider
