En ole montaa kertaa törmännyt elokuvaan, joka on alkuun selkeä komedia, mutta joka myöhemmin vaihtaa tyylilajinsa draamaksi. Elokuvan loputtua katsoja ei tiedä, mitä pitäisi ajatella.
Elokuvan alkutilanne tuo mieleen joitakin Tom Shadyacin ja Jim Carreyn yhdessä tekemiä komedioita (joista ensimmäisenä tulee mieleen “Bruce – Taivaanlahja”). Päähenkilö on perheellinen mies, joka ei kuitenkaan näe, kuinka onnellinen on. Ammatiltaan hän on arkkitehti ja häntä häiritsee työprojekti, jolle hän ei vain saa omistauduttua. Sitten hän sattumalta ostaessaan monitoimikaukosäädintä, törmää Christopher Walkenin esittämään kauppiaaseen, joka antaa hänelle kaukosäätimen, jolla voi hallita kaikkea: Voi esimerkiksi mykistää ärsyttäviä ihmisiä, kelata perheriitojen yli tai pysäyttää elämänsä hetkeksi.
Kun tätä elokuvaa katsoo, ei voi kuin ajatella sitä, miten sen idea muistuttaa läheisestä Jim Carrien takavuosien hitin “Bruce – Taivaanlahjan” juonta. Carrien roolia korvaa Adam Sandler ja Christoper Walken korvaa itseään Jumalaa näytellyttä Morgan Freemania. Molempia elokuvia yhdistää myös se, miten ne vakavoituvat loppua kohti, ja se pelastaa tämän elokuvan.
Päähenkilö kelaa vahingossa elämäänsä liian pitkälle ja saa todistaa, kuinka eroaa vaimostaan ja lopulta kuolee. Tässä elokuvassa tyylilajin vaihtuminen draamaksi komediasta on kuitenkin toteutettu paljon radikaalimmin, kuin edellämainitussa “Brucessa”, sillä sankarin kokemukset ovat oikeasti riipaisevia.
Elokuva olisi ollut loistava ja omaperäinen tällaisenaan. Sääli, että mukavan dramaattinen ja odottamaton loppu on menty pilaamaan tällaisella peruutuksella, joka on nähty niin monessa huonossa elokuvassa. Loppuarvosanani tälle elokuvalle on kuitenkin positiivinen.
