Kertomus nimettömästä poliisista (Harvey Keitel) aloittaa kuvaamalla päähenkilönsä arkea. Selväksi tulee että kyseessä on moraalisesti halveksittava saasta joka turruttaa mieltään huumeilla, viinalla, irstailulla ja uhkapelillä, mutta jopa nämä voimakkaat, turruttavat paheet eivät estä hänen todellista epätoivoaan tunkemasta esiin. Julma ja tarpeeton rikos kuitenkin laittaa nimettömän poliisin törmäyskurssille – ei inhimillisen pahuuden kanssa sillä hän on sen ryvettämä, vaan anteeksiannon ja armon kanssa.
Abel Ferraran ohjaama kuvaus huonosta poliisista luottaa raivokkaaseen kontrastiin. Abel Ferrara kuvaa niljaista urbaania maisemaa armottomalla rehellisyydellä ja samalla armottomalla rehellisyydellä hän kuvaa niljaista päähenkilöään ja tämän tuskallista kohtaamista sielunsa rappion kanssa.
Koska elokuva on nimetty päähenkilönsä mukaan pitää häntä esittävän näyttelijän olla kyvykäs. Kivikasvoinen Harvey Keitel on kaikista hurjimmillaan ja toimittaa suorituksen joka kaikista rappeuttavimmillaan herättää aitoa sääliä, sillä hänen paheensa ovat pelkkää heikon ihmisen pakoa itseltään. Kiukkuisen kireästä epätoivosta Keitel virtaa silkkaan katumukseen jonka animaalinen voima yltää koskettamaan kyynisintäkin katsojaa. Kaikki muut hahmot ovat pelkkiä tukijoita, sillä elokuva ei kerro rikoksesta vaan pelastuksesta.
Urbaani epätoivo ja ylevä teema pelastuksesta, armosta ja anteeksiannosta luo elokuvan muotoon laitettua nitroglyseriiniä. Äärimmäisen vaarallista ja äärimmäisen tehokasta.
