David Hueyn ohjaamia saati sitten Gary Danielsin tähdittämiä elokuvia en ole käytännössä nähnyt yhtään ennen tätä, mutta jostain oli aloitettava. Valitettavasti elokuvan nimi jo kertoo, mitä katsojalle on luvassa.
Tämän tyyppiset kamppailuleffat yleensä joko onnistuvat, tai ovat onnistumatta, kuten varmasti monen muunkin genren teokset. Valitettavasti Kuolemanrangaistus kuuluu jälkimmäiseen. Van Dammen noustua kuuluisuuteen juuri tämän tyyppisillä elokuvillaan, alkoi kuulumaan muilta tämän tyyppisiltä “näyttelijöiltä” uhoamisia pystyvänsä parempaan. Tässä on kuitenkin yksi todiste siitä miksi niin ei sitten tapahtunutkaan näinä aikoina.
Tarinan pääsankari James Thayer (Gary Daniels) on potkunyrkkeilijä, joka sekavan alun saattelemana lavastetaan potkunyrkkeilyottelun aikana murhaajaksi, muka tapettuaan vastustajansa. Tilanteen lavastaneet pahat poliisit nappaavat Thayerin kiinni ja pyytävät hänen apuaan estääkseen japanilaisen organisaation, joka on levittämässä uutta huumetta. Thayer on aluksi vastahakoinen, koska organisaatiota johtaa hänen entinen sensei Kenji Nakata (Tadashi Yamashita).
Tästä alkaakin sitten jo muutenkin sekavan alun jälkeen fiasko monella tapaa. Juonesta tai sen kulusta on turha mainita mitään, koska sitä ei yksinkertaisesti ole. Tunnelma on ankea ja tylsä. Lisäksi tilanteet vilkkuvat siellä täällä, ja katsoja jää hämmentyneenä katsomaan älyttömien räjähdysten jälkeen lopputekstejä.
Daniels oli vielä uransa alkuvaiheessa, eikä ole vielä tarpeeksi hyvä b-luokan näyttelijäksi, mutta toimintaleffan ollessa kyseessä olisi toivonut mieheltä jotain genreen vaadittavaa taitoa. Eli turpaan vetämistä. Taistelukoreografiasta vastasi Richard Rabago (RIP), jolle ei jäänyt kummoisia meriittejä elokuvien parissa. Tässä ilmeisesti näkyy syy siihen, sillä tämän huonommin ei voi toteuttaa taisteluja. Lievästi sanottuna ne näyttivät pikemminkin opetusmateriaalilta aloittelijoille. Hitaita liikkeitä, eikä Daniels aina tuntunut tietävän mihin suuntaan pahisten kädet piti väännellä. Mies tuntui kuitenkin tietävän mitä tehä, kun piti vain lyödä ja potkia roistoja maan tasalle. Tahatonta komiikkaa tarjoilee myös Amerikan Ninjassa Black Star Ninjana tunnettu Tadashi Yamashita, jonka ääni kuulosti ajoittain “melko” huonosti dubatulta, tai sitten miehellä oli vain äänenmurros.
Tätä elokuvaa on vaikea suositella kenellekkään, sillä tästä ei saa mitään irti. Vaikea olisi kuvitella, että Danielsin elokuvia seuraavat hommaisivat tämän kokoelmaansa, kuin koristeeksi hyllyynsä.
