Die Hard 2 on ihan tyylipuhdas action-elokuvan jatko-osa. Se ei yritä olla yhtään edeltäjäänsä hienompi, parempi tai itsenäisempi. Se on niin jatko-osa, ettei oikeastaan jatko-osampi voi leffa enää olla. Tähän tosiasiaan liittyy pläjäyksen huonot ja hyvät puolet.
Ensimmäinen Die Hard on mielestäni loistava elokuva äksöngenressä. Sen myötä toimintapläjäykset saivat uuden suunnan. Oikeastaan leffa sai aikaan terroristielokuvien aallon, jolle ei loppua näy vieläkään. Die Hardia ja sen menestystä apinoivien neropattien joukkoonhan liittyi myöhemmin Niin Wesley Snipesit kuin Steven Seagalit ja lukemattomat muut tapaukset.
No myös Sarjan kakkososa apinoi edeltäjäänsä sumeilematta: täältä pesee -itsehän tilasitte. Kun oma poikamme Harjola sai tilaisuuden ensimmäiseen suurenluokan budjettiin vain taivas oli rajana. No alan ammattilaisena Renny maksimoi selustansa ja varmistelee viimeisen päälle. Die Hard ei kuitenkaan ole Harder vaikka posterissa kuin niin väitettäisiinkin. Se on vain action-elokuva, joka ratsastaa emoleffallaan. Kun nämä asiat hyväksyy, kaikki on hyvin.
John McClaine on lentokentällä odottamassa vaimoaan joulupyhiksi kotiin, kunnes huomaa että jotain outoa on tekeillä… Siinä lähtökohdat rymistelyyn lyhykäisyydessään. No siinä on ihan tarpeeksi juoneksi. Mukaan vain parin lentokoneellisen verran pyrotekniikkaa ja ah! noita tusinaäksönletkautuksia, jotka huonoudessaan ovat jo nerokkaita. Omassa genressään pläjäys kuitenkin painii paremmalla puoliskolla. Oivalluksia on Harjolan toimesta saatu mukaan. Pistoolin nappaaminen liukuportaissa ja pelastautuminen heittoistuimella käsikranaatteja pullollaan olevasta lentokoneen hylystä ovat viihdyttävää katsottavaa.
Elokuvan ongelma on se että ennalta-arvattavuudessaan se kärsii pahasta tylsyydestä. Se ei kanna edeltäjänsä tavoin vaan sortuu aika-ajoin noihin toiston latteuksiin. Elokuvan erinomaisuudet piilevätkin sen suorasukaisuudessa. Sibelius soi ja poikamme maailmalla käytti mahdollisuutensa varmistellen.
