Kun olin n. 9-vuotias näin tämän leffan joltain kaapelikanavalta. Silloin minua kiehtoivat runsaat alastonkohtaukset (tai ainakin silloin runsaat), mutta leffan terävä satiiri puolestansa ei sitten iskenytkään. Noin 7 vuoden tauon jälkeen täytyi ottaa leffa uusintakäsittelyyn DVD-painoksen ansiosta ja nyt ikä oli tuonut sen verran älyäkin pääkoppaan, että pystyin arvostamaan elokuvassa muutakin, kuin seksivitsejä ja alastomuutta.
Matka onnelaan on satiirilta maistuva kertomus tohtori John Harvey Kelloggista (Hopkins), joka keksi maissihiutaleet sun muut härvelit. Hän oli suuri terveysintoilija, joka johti suosittua terveysparantolaa. Seksi on siellä kiellettyä, koska erektio on yön äänetön tappaja ja lipputanko haudallasi, ja seksi on terveen ruumiin viemäri. Myöskään omatoiminen näpertely ei ole sallittua. Vegetarismi on myös paljon parempi vaihtoehto, kuin kauhea lihansyönti, sillä lihansyöjät hukkuvat hitaasti verilammikkoon. Kunnon pihvissä on sitä paitsi niitä valkoisia pöpöjä yhtä paljon, kuin hevosen ulosteessakin. Ihmiset voidaan kuitenkin pelastaa maailman saastaisuudelta niin kauan, kun on peräruiskeita jäljellä ja mutakylpyjä tarjolla.
Tuonne hassuun paikkaan menevät William (Broderick) ja Eleanor Lightbody (Fonda), sillä he molemmat eivät ole olleet täysin terveitä viime aikoina. William suhtautuu tohtorin outoihin hoitotapoihin hieman epäilevästi, mutta vaimo on täysin lumoutunut tuollaiseen terveysintoiluun. William alkaa saamaan yllättäviä erektioita ja kovat himot alkavat hiljalleen valloittamaan miestä. Koko homma alkaa muuttumaan vain mielettömämmäksi, eikä ehkä tohtorin terveysohjeet ole sittenkään niin hyviä.
Tohtorilla on myös adoptoitu poika, oikeastaan hänellä on 40 adoptiolasta (jos nyt muistan oikein), George (Carvey), joka ei ole ihan isukin unelmapoika. George lyöttäytyy yhteen maissihiutale tehtaasta unelmoivan Charles Ossiningin (Cusack) kanssa. Bisneksessä on mukana myös hieman epäilyttävä Bender (Michael Lerner). Valitettavasti heidän “tehtaan” murot eivät vain ole mitään erikoisherkkuja.
Matka onnelaan on hieman pervo satiiri terveysintoilusta. Parkerin parodinen ote maustaa mukavasti leppoisaa komediaa. Monet terveysintoilijat varmasti voivat loukkaantua tämän nähtyään tai sitten he ehkä avaavat silmänsä tuollaisen mielettömyyden keskellä. Katsojalle tarjotaan muutamat kunnon naurut, eikä mielenkiinto horju missään vaiheessa. Vähän liikaa ehkä toistetaan seksikieltoideaa, mutta muuten kyseessä on aivan mainio satiiri.
Tähän omaperäiseen filmiin on saatu mukaan yllättävän nimekäs tähtikaarti, eikä mikään huono sellainen. Anthony Hopkinsin miellän usein brittiläiseksi herrasmieheksi, mutta nyt mies on päättänyt hieman revitellä tehden Kelloggista todella hulvattoman hahmon. Matthew Broderick on ihan hyvä, vaikka jotenkin häntä on vaikea mieltää tuohon rooliin, eikä hänen vaimoaan näyttelevä Bridget Fondakaan mikään ihan huono ole, vaikka hänen roolisuorituksensa olisi voinut ihan hyvin vetää joku muukin laatua huonontamatta. Yleensä loistava Cusackin John ei tee nytkään poikkeusta. Wayne’s Worldeista tuttu Dana Carvey on ihan hauska tohtorin poikana ja myös Colm Meaney tuo hymyn huulille hieman erilaisena tohtorina.
Elokuvan satiiri on siis terävää, mutta ei onneksi liian saarnaavaa. Tämä on mielestäni jäänyt ihan liian vähälle huomiolle, eikä paljon arvostusta ole saanut osakseen, mutta minusta tämä ainakin on aivan verraton piristysruiske tylsän arjen keskellä. Mainiot hahmot, mukavan vanhanaikainen tunnelma ja paljon “hyviä” viisauksia. Kovimpien kukkahattutätien ei kannata vaivautua, sillä meno on välillä sen verran härskiä, että he voisivat julistaa teoksen pannaan, mutta muille suosittelen lämpimästi. T. Coraghessan Boylen romaaniin perustuva komedia on ihan hauskaa seurattavaa, eikä se luultavasti toisellakaan katsomiskierroksella paljon heikkene. Alan Parker on hyvä ohjaaja, Hopkins hyvä näyttelijä ja Matka onnelaan hyvä elokuva. Seksivitsejä tarjoillaan paljon, mutta hieman “sivistyneesti”.
