Kaikkihan tietävät että Indiana Jones on kuin James Bondin arkeologimuunnos. Kahden suuren kohtaamien (ainakin melkein) nähdään Indiana Jones –sarjan kolmannessa osassa, kun alkuperäinen James Bondin esittäjä Sean Connery astuu kuvioihin Indyn isänä. Siinä piilee Viimeisen ristiretken sekä suurin vahvuus että heikkous. Conneryn hahmo tuo kahdessa ensimmäisessä osassa pelkästä seikkailusta jo kaiken mahdollisen ammentaneeseen sarjaan tuoretta verta ja syventää hahmoaan erittäin hienosti. Toisaalta Connery pelkällä läsnäolollaan varastaa väistämättä roolin nimelliseltä pääosanesittäjältä Harrison Fordilta.
Edellisten osien kaukomaanmatkailut on suurimmalta osalta jätetty ja Viimeisen ristiretken aika pitäydytäänkin pääosin sivistyksen parissa Amerikan ihmemaassa, Venetsian kaduilla ja synkässä Natsi-Saksassa. Lopussa tosin käydään Turkissa (tai tarkemmin sanottuna Hatayn tasavallassa, heh) ja etsitäänkin itse Graalin maljaa. Hahmogalleriaan tuo Conneryn lisäksi särmää myös Alison Doody saksatar Elsa Schneiderinä. Kun aiemmin naishahmot ovat olleet lähinnä haitallisia (joskin kauniita) kiviriippoja, niin tällä kertaa Indy isukkeineen raahautuu liki koko elokuvan ajan leffan naispäähenkilön perässä, ollen koko ajan askeleen jäljessä. Tämä tuo juonikuvioon uutta henkeä, varsinkaan kun hahmot eivät enää ole niin mustavalkoisia kuin ennen. Ja ovathan mukana myös ensimmäisen osan suosikkihahmot Sallah (John Rhys-Davies) ja Marcus Brody (Denholm Elliot), jotka lisäävät tarinaan komediaa. Indiana Joneskaan ei enää ole niin erehtymätön kuin ennen.
Elokuvan seikkailu ei kahden osan jälkeen enää pure niin hyvin, mutta huumori sen sijaan on mahtavaa. Edellisten osien (varsinkin kakkosen) visuaalinen kohellus on vaihtunut enemmän dialogien ja absurdien juonenkäänteiden varaan, ja kyllähän tämä ratkaisu toimii vallan mainiosti. Connery ja Ford kun osaavat heittää läppää niin mainiosti, ja esim. kohtaus jossa he riitelevät natsien yrittäessä kuulustella heitä, on yksinkertaisesti hulvaton. Kaksikon kemiat edustavatkin muuten ajoittain jopa itseään toistavaksi väsähtävässä elokuvassa sitä ehdotonta parhaimmistoa. Myös juonen monimuotoisuus verrattuna aiempiin simppeleihin sarjan elokuviin on hieno juttu, vaikka kovin vaikeaselkoisesta teoksesta ei tällä(kään) kertaa ole kyse. George Lucasin ja kumppanien laatima käsis on toimiva, ja Spielbergiltä tarinan vauhdikas kuljetus sujuu edelleen: liiankin vauhdikkaasti. Suuret toimintakohtaukset haukkaavat Viimeisen ristiretken kaksituntisesta pituudesta välillä liiankin suuren palan, ja silloin kun arkeologiaa ja seikkailua harrastetaan, etenee tutkimus aina vähän liiankin nopeasti, niin ettei seikkailu oikein tunnu seikkailulta. Toisaalta takaumat ja Indyn menneisyyden valottaminen syventävät hahmoa hienosti, kun edellisissä osissa annettiin melko hataria vihjauksia hänen menneisyydestään.
Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on siis komea pääte (tai ainakin aikanaan oli komea pääte, nyttemminhän Indyille on tehtailtu lisää jatko-osia) hienolle elokuvasarjalle: huumoria, toimintaa, huumoria, pahoja natseja, huumoria, outoja juonenkäänteitä, huumoria, jännittäviä tilanteita, huumoria, hienoa teknistä toteutusta, huumoria, klišeitä, huumoria ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Suurin puute on kuitenkin kunnon seikkailun puute, eksoottisissa paikoissa käydään tälläkin kertaa, muttei yhtä paljon eikä samalla tunnelmalla kuin edellisissä sarjan osissa. Ymmärrän toki, etteivät Spielberg ja Lucas halunneet enää toistaa itseään, mutta Indiana Jones on kuitenkin seikkailija-arkeologi, ja vasta toisena kaikkea muuta. Aika samaa tasoa tämä Viimeinen ristiretki on sarjan ensimmäisen osan kanssa, erotuksena vain se, että Kadonneen aarteen metsästäjät oli vahvasti noususuhdanteinen osa sarjaa, kun taas Viimeinen ristiretki edustaa valitettavasti enemmän laskua mahtavan Tuomion temppelin jälkeen.
