Polyester oli John Watersin ensimmäinen studioleffa. Ohjaajan tyylin perusainekset ovat samat, mutta onko kuvaston siistiminen ollut studion vaatimus, vai osa Watersin ryhmän aikuistumista? Totuudella ei oikeastaan ole väliä, koska se piristävän erilainen ja lämpivän tuttu elokuva samaan aikaan. Elokuva voi olla siinä mielessä myös moniulotteinen kokemus, että siinä on alunperin käytetty raaputettavaa hajulappua lisätehosteena. Kuvassa näkyy ajoittain numero, jota on tarkoitus raaputtaa lapusta, jolloin haju leviää katsojan nenään (kts. elokuvan suomennos).
Divine oli aiemmin totuttu näkemään perseelle potkivana antisankarina, jota eivät seksuaaliset tabut rajoittaneet. Onkin rohkea ja onnistunut liike pestata Divine pullantuoksuisen kotiäidin rooliin keskelle periamerikkalaiseen ydinperheeseen, jossa näennäisesti kaikki on hyvin.
Waters repii amerikkalaisesta “white picky fence”-ydinperheestä paljon huumoria irti repimällä sen kulissit reteästi paskaksi ja vetämällä kaiken sen jälkeen vielä överiksi. Fishpaw’n perheen äiti Francine (Divine) häpäistään, kun hänen miehensä jää kiinni pettämisestä natseja ihannoivan nymfomaanin kanssa. Francine tästä järkyttyneenä jää alkoholiin koukkuun.
Waters saa jälleen nauramaan, mikä on leffan päätarkoitus. Painostava tunnelma AA-kokouksessa ja nöyryytykseen painostava “olen alkoholisti”-kierros on omiaan herättämään ajatuksia, kuin myös nauramaan tekopyhyydelle. Elokuvan sielu on upea Divine, joka tekee älyttömän haastavan roolin niin kunnialla, kuin mahdollista. Divine osoittaa olevansa samalla komedienne, joka hallitsee fyysisen komedian, kuin myös olemalla vakava draamanäyttelijä. Leffassa on useita kohtauksia, jotka kalastavat mustaa huumoria Francine Fishpaw’n elämän epäonnistumisista, mutta koin monet niistä koskettavina Divinen sympaattisen työskentelyn vuoksi. Hän pystyy kasvoillaan ilmaisemaan enemmän, kuin monet näyttelijät useilla sivuilla dialogia. Divinen kasvoista heijastuu ajoittain aito suru, kuin myös vilpitön ilo, eikä kumpaankaan voi olla samaistumatta hänen esiintyessään.
Elokuvan alku on lupaavaa tykitystä niin huumorinsa, kuin myös Watersin tuohon astisen uransa sujuvimman tarinankerronnan puolesta. Elokuvan loppupuoli on mielestäni kuitenkin aivan liian synkkä tunnelmanvaihdos alkupuoleen verrattuna. Ymmärsin, että tässä oli tarkoitus parodioida vanhanaikaisia perheleffoja, ja niihin perustuvaa tekopyhää käsitystä amerikkalaisesta perhe-elämästä, mutta en silti odottanut murhatrilleriä. Elokuva tuntuu myös selkeästi loppuvan, jos ei kesken, niin seinään. Loistavan sivuosaroolin tekevä Tab Hunter tulee elokuvaan myös auttamatta liian myöhään, ja hänen roolihahmonsa kärsii osittain epäonnistuneesta lopusta.
Polyester on virheistään huolimatta Waters- ja Divine-faneille takuuvarmaa viihdettä. Ohjaajan kaikki tavaramerkit löytyvät, jos ei niin selvästi kuvastosta, niin ainakin rivien välistä. Tyyli on Polyesterissa vaihtunut pehmeämpään ilmaisuun. Se on luonnollinen jatkumo Watersin filmografiaan ja tehty hyvällä maulla.
Ps. Dead Boys- ja Lords of the New Church-yhtyeiden faneille on leffassa bongattavaa sillä kyseisten bändien nokkamies Stiv Bators esittää Divinen punkkaria vävypoikaehdokasta.
