Kaunis ja koskettava mutta traaginen. Kaikkea tätä ja paljon enemmän on Robert Mulliganin vuonna 1962 ohjaama mestariteos Kuin Surmaisi Satakielen (To Kill A Mockingbird). Tämä Harper Leen menestysromaanin perustuva elokuva muistetaan yhtenä tunnetuimmista oikeussalidraamoista ja yhtenä ensimmäisistä rotusortoon kriittisesti suhtautuvista elokuvista, joita 60-luku sitten poiki enemmänkin (mm. Yön Kuumuudessa). Elokuva muistetaan myös ennen kaikkea vastikään edesmenneen Gregory Peckin Oscarin arvoisesta pääosasuorituksesta.
Elokuvan teema, musta vastaan valkoinen esitellään symboolisesti marmorikuulilla jo alkutekstien aikana. Elokuvan päähenkilö ja varsinainen dynamo on puolusasianajaja Atticus Finch (Peck), periaatteen mies, joka joutuu uransa vaikeimman tilanteen eteen puolustaessaan valkoisen tytön raiskauksesta epäiltyä mustaihoista miestä (Brock Peters). Elokuvan tapahtumapaikkana on 1930-luvun Syvän Etelän Maycomb-niminen pikkukaupunki, jota kyseinen tapahtuma suuresti myllertää. Tuon ajan yhteiskunta ei nimittäin ennen tätä tapaustakaan neekereille ole ihmisarvoa laskenut. Punaniskojen vainon kohteeksi joutuu syytetyn lisäksi myös Finch, jota raiskauksen uhrin isä (James Anderson) erityisesti käy muistuttamassa eri väristen ihmisten nokkimisjärjestyksestä. Tarinan huipentumana nähdään reilu puolituntinen oikeudenkäyntikohtaus, jossa paha veri punnitaan. On muuten hauska vertailla nykypäivään, kuinka Mulliganin ohjaama oikeudenkäynti on niin selvästi toiminut esikuvana niin monelle tule!
valle oikeusdraamalle.
Omilla uteliailla mielillään seuraavat kaupungin tapahtumia myös asianajajan lapset Jem ja Scout (Phillip Alford ja Mary Badham), vaikka suurin mielenkiinto heillä kohdistuukin naapurin “maailman ilkeimmän” miehen salaperäiseen, mutta pelottavaan poikaan Boo Radleyyn. Boon kerrotaan olevan hirviöimäinen otus, joka liikkuu vain öisin, eivätkä lapset ole koskaan päivänvalossa häntä onnistuneet näkemään. Boon arvoitus viekin Jemin ja Scoutin uhkarohkeisiin seikkailuihin ja kohtaamaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Samalla kaupungin tapahtumien myötä lapset oppivat paljon elämästä, sen kauniista ja rumista puolista. Kaiken yllä on vielä kunnioitus isää kohtaan, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen kasvattanut lapset vain kotiapulainen apunaan.
Kuin Surmaisi Satakielen kuuluu niihin elokuviin, jonka voi katsoa aina vaan ja uudestaan. Elokuvan kaksi rinnakkain kulkevaa tarinaa täydentävät loistavasti toisiaan. Jemin ja Scoutin maailman kauneus ja kirkkaus yhdistyy Maycombin tapahtumien tuomiin mustiin pilviin. Dramaturgillisesti upean elokuvan täydentävät pienintäkin sivuosaa myöten loistavat näyttelijäsuoritukset, joista erityismaininta täytyy antaa Peckin lisäksi harvinaisen eheät roolit tekeville lapsinäyttelijöille. Sen sijaan varsinkin pitkä oikeudenkäyntikohtaus on lähes täysin Gregory Peckin näytöstä. On myös merkille pantavaa, että elokuva on kuvattu kokonaan Universalin studioilla Hollywoodissa, mutta silti katsoja tuntee olevansa itsekin keskellä suloista pikkukaupunkia ajassa jolloin maailmaa todella saattoi ainakin välillä pitää kauniina. Tämä kaikki yhdistettynä Mulliganin alleviivaamattomaan kerrontaan ja Elmer Bernsteinin unohtumattomaan musiikkiin tekee tästä elokuvasta yhden kaikkien aikojen parhaista amerikkalaisista draamaelokuvista.
Jotain tämän elokuvan arvostuksesta kertoo jo se, että Gregoy Peckin esittämä Atticus Finch valittiin vain muutama viikko sitten American Film Instituten äänestyksessä kaikkien aikojen elokuvasankariksi ohi Indiana Jonesin ja James Bondin. On hienoa, että Peck sai vielä viimeisten elinviikkojensa aikana tämänkin ansaitsemansa tunnustuksen.
Elokuvassa tekee ikimuistoisen valkokangasdebyyttinsä myös yksi suosikkinäyttelijöistäni, Robert Duvall.
nimimerkki: Hurricane
