Viime kesänä menestynyt Inception saattoi luoda tämän vuosikymmenen trendin suuremmalle yleisölle suunnatuista useamman kerroksen ja käänteen elokuvista, joissa helleaikaan saa pinnistää lämminneistä nystyröistään elokuvien tieteissolmuja auki näyttävällä rahan sanelemalla esillepanolla höystettynä. Tänä kesänä kyseistä titteliä havittelee Duncan Jonesin toinen kokopitkä Source Code. Kevyet sci-fi-elementit iskostetaan arkipäiväisiin tapahtumiin samalla pohtien ihmismielen eri tarpeita muutamien avointen kysymysten seassa. Tekotapa on tuttu aina Inceptionista Donnie Darkoon ja Perhosvaikutukseen, joista monien muiden kaltaistensa ohessa Source Codekin palasensa kokoaa.
Ilmavoimien lentäjä Colter Stevens (Gyllenhaal) herää Chicagoa kohti suuntaavasta junasta. Tai ainakin hänen mielensä herää kehon ja elämän vaihduttua historian opettaja Sean Fentressin vastaaviin. Täydessä junassa vastapäätä istuva Christina (Monaghan) vaikuttaa tuntemattomalta ystävältä ja persoonien täyttämä pikajuna muutoinkin luonnolliselta. Kahdeksan minuuttia heräämisen jälkeen juna kuitenkin äkisti räjähtää tappaen jokaisen matkustajansa. Kiitos Source Code –ohjelman mahdollisuuksien, Stevens pystyy palaamaan toisen kehon heräämispisteeseen yhä uudelleen ja uudelleen selvittääkseen räjähdyksen aiheuttajan. Jokaisen kahdeksan minuutin jälkeen kohdattava tuho horjuuttaa patrioottisen armeijamiehen uskoa ohjelmaan ja sitä hallinnoiviin ihmisiin, jotka vieläpä pimittävät Stevensin omaa osuutta ohjelmaan häneltä itseltään.
Potentiaalisesti kaikelle avoin alkuasetelma luo tapahtumien edetessä spekulaatioita niin Source Coden menetelmistä, sitä johtavien ihmisten moraaleista kuin Stevensin olemassaolosta omassa kehossaan. Valitettavasti vaikeisiin kysymyksiin on helpot vastaukset katsojan pystyessä arvaamaan kaikki elokuvan tarjoamat tieteisräpellykset jo kaukaa ennen kuin ne alleviivaten selostetaan. Homman ollessa selviö muuttaa elokuvakin suuntaansa keskittyen räjähdysten ja agenttiseikkailujen sijaan täysin Stevensin omiin haluihin ja nautintoihin epävakaan tilan ja lyhyen aikansa puitteissa. Loppupuoliskon kivakiva-opetus onkin nauttia joka hetkestä kuin viimeisestään ja arvostaa niitä pieniäkin asioita elämässä. Osittain perijenkkiläisen siirappiseksi äityvät loppuvuodatukset huokuvat parhaimmillaan rehellistä hyvän olon tunnetta, mutta puolitoistatuntinen elokuva tuntuu siltikin harhailevan viimeisen puolituntisensa osittain tyhjän päällä ilman yllätyksiä tai minkäänlaista logiikkaakaan.
Roolikaartista vain Michelle Monaghanin esittämä Christina esiintyy täysin edukseen suloisen söpöllä olemuksellaan. Särmikäs pretty boy Gyllenhaal on valitettavan särmätön luonteeltaan Stevensin hahmon nöyristelessä isompiensa edessä ja vedellessä häntä surutta mielenterveytensä ja Source Coden rajoille. Vasta silmien kostuessa pääsee Gyllenhaal hieman ominaisempaan rooliinsa kainon huolettomasti elämänsä sattumuksille hymyillen. Sivuroolissa nerona kaiken takana hääräävä Dr. Rutledge (Wright) on antihyviksenä yhtä jäykkä kuin kävelykeppinsä, jolla miehelle on kaiketi pyritty luomaan jonkinlaista uskottavuutta muutoin kahluualtaan kokoisen syvyyden sijasta.
Source Code ei ennakkoasetelmistaan huolimatta pyrikään välttämättä olemaan mukanokkela aivopähkinä vaan pikemminkin silmiä avaava hyvän olon tunnepaketti. Vaikka lopussa olo onkin hyvä, on siihen johtanut kerronta tehty mielenkiintoisuudestaan huolimatta liian helpoksi, jotta sen toiminnallisempi puoli jaksaisi kiinnostaa useampaa katselua. Elokuvan yhteen lyödyt kaksi elementtiä toiminnasta onnellisuuteen nivoutuvat rönsyillen yhteen tukematta toisiaan kunnolla, vaikka ne yksittäin toimivatkin kohtalaisesti. Ehkäpä lähestymistavan olisi pitänyt olla joko aggressiivisempi toiminnan ehdolla tai Päiväni murmelina tapaan hellyttävämpi. Tällaisenaan Source Code on molemminpuolin vain valitettavan keskinkertainen.
