Kauhuelokuvaa voi nykyään tehdä todella halvalla ja saada silti elokuvasta menestys. Oren Pelin käsikirjoittama ja ohjaama Paranormal Activity on tämän hetken paras esimerkki todellisesta kauhuilmiöstä. Vain 15 000 dollarilla tuotettu, yhdellä kameralla ohjaajan omassa kodissa kuvattu elokuva sai ensi-iltansa kauhufestareilla jo vuonna 2007. Vasta tänä vuonna se pääsi ensin Yhdysvalloissa rajoitettuun levitykseen, ja positiivisten tulojen ansiosta myös koko mantereen laajuiseen teatterilevitykseen. Kengännauhabudjetilla tuotetusta kauhuilusta tuli Jenkeissä yllättävä jättimenestys, ja nyt se on saapunut myös suomalaisiin teattereihin säikyttämään katsojia.
Itseäni on aina kiehtonut ja kauhistuttanut ajatus yliluonnollisesta ja varsinkin riivattuihin taloihin, sekä kummitusvideoihin liittyvät asiat. Pariskunnan taloa riivaavan demonin videolle taltiointiyrityksestä kertova Paranormal Activity oli siis jo aluksi erittäin kiinnostava. Katie ja Micah jättävät joka yö kameran kuvaamaan makuuhuoneeseensa paranormaalien ilmiöiden toivossa, ja joka kerralla ilmiöt voimistuvat pahemmiksi. Katsoja osaa joka kerralla odottaa pelästyvänsä vielä enemmän.
Elokuvana Paranormal Activity on valitettavan keskinkertainen. Yölliset osiot ovat tunnelmaltaan täydellisiä, mutta päivällä kuvatut jahkailut ja meedioiden vierailut ovat välillä suorastaan pitkästyttäviä. Kun leffa on kerran kuvattu dokumenttityyliin yhden kameran kautta, on kummaa, että vain arkisiakin keskusteluja kuvattaessa väliin on ängetty useista otoksista kieliviä leikkauksia. Nämä syövät rutkasti elokuvan illuusiosta ja pistävät häiritsemään. Käsikirjoituksessakin olisi hieman parantamisen varaa dialogin toistaessa useasti itseään.
Kun sitten päähenkilömme käyvät nukkumaan, muuttuu elokuva aina tunnelmaltaan tajuttoman piinaavaksi. Huonetta kuvaa vain yksi kamera yhdestä kulmasta, eikä enempää katsoja näe. Hiljalleen voimistuva tasainen bassohumina kertoo aina, että jotain karmeaa on tapahtumassa. Aluksi ilmiöt ovat suhteellisen laimeita, ja ehdin jo ajatella tuhlanneeni rahat huonoon roskaan. Kerta kerralta tunnelma kuitenkin tiivistyy ja muuttuu lopussa suorastaan helvetillisen häiriintyneeksi. Kauhuelokuvien kuluttajana vain ehkä kaksi elokuvaa on aiemmin saanut minut pelkäämään näin paljon. Välillä oikeasti hypähdin penkilläni, ja elokuvan uskomattoman pelottavassa lopussa teki mieli pillahtaa itkuun ja peittää silmät. Siis ihan oikeasti. Kyseessä oli yksi päällekäyvimmistä ja ahdistavimmista elokuvateatterikokemuksistani koskaan.
Myös näyttelijöiden aidon pelon voi aistia valkokankaalla, josta tulee lisää plussaa tunnelmaan. Paranormal Activityn ehdoton valttikortti on se, että kertaakaan pahuuden lähdettä ei näytetä, vaan kaikki jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Myös kauhukynnyksen nostaminen jokaisella yökohtauksella on loistavaa. Parhaimmillaan tämä on ehdottomasti elokuvateatterissa katsottuna. Realistisuutensa takia tämä nousee jopa pelottavimpien elokuvien kärkikastiin kilpailemaan ykköspaikasta Hohdon kanssa, vaikka Kubrickin mestariteos onkin ehdottomasti muuten parempi elokuva. Paranormal Activity on kiistämättä tämän vuoden kovimpia kauhuleffoja, jonka pelottavuustaso on täysi kymppi.
