Elokuvissa olemme nähneet, kuinka post-apokalyptisessa Australiassa ihmiset murhaavat toisiaan bensan takia. Kuinka samaan aikaan USA:ssa eristetään suurimpia kaupunkeja jättimäisiksi vankiloiksi valtion samalla kiristäen rautaista otettaan kansalaisoikeuksien kimpussa. Samalla Britanniassa taistellaan vaarallista raivotautivirusta vastaan ja Norjan Lapissa taistellaan kulkukauppiaiden kanssa löytötavaroista.
Mutta entäs Ranskassa?
Luc Bessonin debyyttielokuva Viimeinen taistelu kertoo juurikin tästä. Ranskan post-apokalyptista tulevaisuutta hallitsee väkivallan sijaan enemmänkin kauppiaat ja ylemmässä asemassa olevat yksittäiset henkilöt. Kaiken tämän keskellä yksi ainokainen mies etsii pientä valoa mustavalkoiseen elämäänsä.
Elokuvassa esitetään nerokkaasti kysymyksiä katsojalle, mutta vastauksia tarjotaan sitäkin vähemmän. Ja tämäkös elokuvasta tekeekin mielenkiintoisen. Miksi taivaalta sataa kaloja? Tai miksi kukaan ei osaa enää puhua? Onko sillä väliä? Ei varsinaisesti, koska nämä molemmat asiat vaikuttavat elokuvan tarinaan mielenkiintoisina tekijöinä. Tämän kaltaiset elementit pistää katsojan miettimään sitä perimmäistä kysymystä elokuvan tarinan takana: Mitä ihmettä on tapahtunut, että tilanne on tämä?
Elokuva kuvastaa koko vahvan 90 minuutin ajan yhtä teema yli muiden: Ihminen on riippuvainen toisesta. Jolivet’n esittämä päähenkilö on aluksi tietämättään riippuvainen ystävällisyydestä. Rikas kauppias asiakkaistaan ja apuristaan. Tohtori mystisestä suojatistaan jne. jne. jne. Tämän huomioon ottaen elokuvan aloitus pumpattavan Barbaran kanssa, aiheuttaa suunnatonta hilpeyttä.
Mutta huvittavinta koko elokuvassa on Jolivet’n ja Bouisen ruokailukohtaus. Vain ranskalaiset aterioivat sivistyneesti ruokaa ja viiniä arvostellen, vaikka maailmaa on kohdannut silmitön tuho.
