Vuonna 2010 tehty romanttinen draamaelokuva Waiting for Forever vie meidät matkalle kuolemattoman ja pyyteettömän rakkauden tyyssijaan. Matkaoppaanamme toimii Will Donner niminen nuorimies, jonka missiona leffan alusta alkaen on tunnustaa tukahdetut tunteensa lapsuusystävälleen ja elämänsä rakkaudelle, Emmalle. Asetelmaan oman erikoisleimansa tuo se fakta, ettei Will ole nähnyt unelmiensa tyttöä sitten puberteetti-iän alkamisen jälkeen, mutta on seurannut tätä halki Amerikan yhdysvaltojen yli kymmenen vuoden ajan. Ehkäpä paatuneimman romantikon mielestä tuo on herttaista, mutta omasta mielestäni kohtuullisen häiriintynyttä kyttäämistä. Will kuitenkin ryhdistäytyy ja päättää tulla sanomansa kanssa kaapista ulos, kun Emma palaa heidän kotikaupunkiinsa katsomaan sairastunutta isäänsä.
Koko komeuden on ohjannut lähinnä TV-elokuvia ja -sarjoja tehnyt James Keach, joka omaa itsekin pitkän ansioluettelon näyttelijätyön saralla, ja pitihän miehestä aikanaan tulla legendaarinen Freddy Krueger Painajainen Elm Streetillä kauhuelokuviin. Elämänsä roolin torjuttuaan Keach ei ole läpimurtoa kyennyt suorittamaan, eikä sellaisesta voida puhua tämänkään hömppärainan kohdalla. Kokonaisuudessaan Waiting for Forever vyöryttää Steve Adamsin käsikirjoituksen ansiosta ruutuun toinen toistaan sentimentaalisempia kohtauksia katsojan kyynelkanavia kutittamaan, että itse tarina tuntuu jäävän sivuosaan. Muutamia hyviä oivalluksia dialogiin on saatu upotettua, mutta samankaltainen tunteiden jaarittelu ja vertauskuvia pursuava teksti alkaa pidemmän päälle puuduttamaan.
Tekeleen juoni jäi kaihertamaan pääkoppaan, sillä muutama lopputuloksen kannalta tärkeä sivujuoni käsitellään aivan liian nopeasti ja hutaistusti. Nyt ei olla hammaslääkärissä, eikä tarkoituksena ole kokea jotain ennen kuin sitä huomaakaan. Peruskaavaltaan tarina on varsin kliseinen, eikä katsoja pääse oivaltamaan itse yhtään mitään. Elokuvassa kyllästymiseen saakka toistettava persikkainen adjektiivi kuvaa teosta erittäin hyvin. Harmi vain, että Waiting for Forever on turhauttavaan asti liian persikkainen tavallisen kaduntallaajan makuun. Ja 95 minuuttisen rullattua ohi verkkokalvojen olo on kuin olisi syönyt pari purkkia sokeriseoksessa säilöttyjä persikan puolikkaita.
Päätähtenä hurmaa Merirosvoradiosta tuttu brittijannu Tom Sturridge, jonka lahjoista en ole vielä täysin vakuuttunut. Ajoittain hän vaikutti roolissaan todelliselta vajakilta, enkä ole varma oliko se näyttelijän ja ohjaajan neroutta vai silkkaa epäonnistumista. Tytöt toki tykkää ja muullahan ei ole väliä. O.C.-sarjasta ärhäkkänä Summerina tutuksi tullut Rachel Bilson oli outoa ja samalla virkistävää nähdä puhtaassa draamaelokuvassa, mutta hänen roolisuorituksensa jäi vaatimattoman latteaksi ja mitäänsanomattomaksi. Pelkkä nätti tukipuu Sturridgen tykittäessä rinnalla. Richard Jenkins tuo pisteet kotiin sairaan ikämiehen sivuroolissaan, eikä castingissa muutenkaan ole suurta valittamisen aihetta.
Waiting for Forever oli liian outo ja persikkainen allekirjoittaneen mieleen, mutta se ei tarkoita ettei sen imeläinen ote voisi kaapata tätä lajityyppiä fanittavia leffalikkoja – tai miksei poikiakin.
