The Hunter vaikutti heti trailerin nähtyäni mielenkiintoiselta tapaukselta, jo hyvä näyttelijäkaarti riitti minulle syyksi katsoa tämä elokuva. Pääosasta löytyy Willem Dafoe, joka saa kyllä ansaitusti eniten ruutuaikaa. Myös Sam Neillin läsnäolo vaikutti kiinnostavalta lisältä elokuvaan, odotukset olivat siis melko korkealla. Kaikenlisäksi juoni vaikutti jo trailerin perusteella tutustumisen arvoiselta, mutta elokuvan katsottuani huomasin kuinka paljon enemmän The Hunter todella tarjoaa katsojalle.
Elokuvan juonta en turhaan lähde liiemmin paljastamaan, mutta mainittakoon kuitenkin sen verran että Willem Dafoen näyttelemä päähahmo Martin David saa elokuvan alkupuolella eurooppalaiselta bioteknologian yhtiöltä tehtäväkseen lähteä Australiaan etsimään tietojen mukaan viimeistä pussihukkaa (englantilaisittain tasmanian tiikeriä). Tässä on elokuvan perusidea, tarina perustuu Julia Leighin samaa nimeä kantavaan romaaniin. Pidin itse tavasta jolla juonta lähdetään kuljettamaan eteenpäin sopivalla tahdilla, samalla katsojan mielenkiinto pysyy yllä eikä kummempia suvantovaiheita elokuvan aikana koeta, pientä keskivaiheilla tapahtuvaa notkahdusta lukuunottamatta. The Hunter ei ole pelkkä metsästystarina, sillä yksinäinen pussihukka ja bioteknologian yhtiön häikäilemättömät tavoitteet luovat jo itsessään sellaisen kahdenkeskisen kontrastin mistä saadaan monia hienoja asioita irti. Jo tämä luo elokuvaan tietynlaista syvyyttä.
Jo pian elokuvaa katsoessa huomaa muitakin vahvuuksia. Laadukas näyttelijäkaarti tekee kauttaaltaan upeaa työtä, ja heikkoja suorituksia tältä osastolta ei siis löydy. Willem Dafoe on mies paikallaan, tänä vuonna 57 vuotta täyttävän näyttelijän kokemus ja taidokkuus näkyy monessa kohtauksessa. Esimerkiksi upeat metsäkohtaukset Dafoe tulkitsee hienosti, ja erikoismaininnan mies saa koskettavista loppupuolen kohtauksista jotka tuovat varmasti monelle katsojalle roskan silmään. Sam Neill ja Frances O’Connor onnistuvat myös hienosti rooleissaan, etenkin O’Connorin suoritus aviomiehensä menettäneenä leskenä oli vakuuttava. Erikoismaininnan ansaitsevat myös elokuvan kaksi lapsinäyttelijää, Morgana Daviesin ja Finn Woodlockin roolisuoritukset poikkeavat siitä mitä lapsinäyttelijöiden suoritukset yleensä ovat. Yllätyin iloisesti siitä kuinka luonnollisia kohtaukset nuorten näyttelijöiden kanssa olivat.
Australiassa sijaitsevan Tasmanian upea luonto ja elokuvan kaunis visuaalinen ilme ansaitsevat myös oman kunniamaininnan. Aiemmin lähinnä TV-sarjoja ohjannut Daniel Nettheim käyttää oivasti näitä luonnon maisemia hyväksi monissa kohtauksissa joissa itse luonto on ikäänkuin pääosassa. Australiassa syntynyt Nettheim saa jo muutenkin upean Tasmanian näyttämään entistäkin kauniimmalta, samalla katsoja ei voi kuin ihailla tätä luonnon kauneutta. Elokuvan soundtrack ei ole kovin laaja, mutta silloin kun musiikkia käytetään niin se tapahtuu harkitusti ja taidokkaasti. Muutamat kohtaukset joissa soi jykevä oopperamusiikki olivat vaikuttavia, unohtamatta Bruce Springsteenin musiikkia jota käytettiin myös tyylikkäästi hyväksi.
Kaikenkaikkiaan The Hunter on piristävä elokuvatapaus vuodelta 2011. Elokuvassa on jotain sellaista kauneutta ja koskettavuutta mitä on vaikea pukea sanoiksi, The Hunter on siis koettava itse. Sen voin kuitenkin mainita että kyseessä ei ole mikä tahansa metsästystarina, sillä The Hunter tarjoaa katsojalleen vahvan elokuvakokemuksen joka ei jätä kylmäksi.
