Hullu Pierrot kuuluu ymmärrettävästi eurooppalaisen elokuvan ikuisen kapinallisen Jean-Luc Godardin kiitellyimpiin tuotoksiin, sillä siinä toimivat sopusoinnussa kaikki ne tyylikeinot, joiden avulla ohjaaja on maineensa luonut. Pääosassa on äkkiväärä huumori, perinteistä elokuvakerrontaa herjaava kohtausten asettelu ja yleinen tapa kiinnittää katsojan huomio kehysjuonesta irrallaan olevaan lörpöttelyyn. Roadmovie-tyyppiseen elokuvaan ohjaajan tyyli istuu kuin nyrkki silmään, sillä varsinkin tämän lajityypin teokset eivät ole koskaan olleet tunnettuja monimutkaisista juonikuvioistaan.
Nyt siis Godard pystyy kuorimaan lajityypistä irti omilla konsteillaan merkittävästi enemmän kuin yksinkertaisemmilla tarkoitusperillä varustetut ohjaajat. Kuten elokuvataiteen muut suuret nerot, hän tajusi myös, ettei päähahmojen motiiveja tarvitse välttämättä selittää vuoropuheluilla, vaan ajatukset hahmojen päässä tulevat selväksi suoran toiminnankin kautta. Tässä alunperin Lionel Whiten novellin perustuvassa filmissä ei hahmojen toimia siis niinkään pohdita vaan esitetään, jättäen siten pöydän sopivan tyhjäksi katsojan omille päätelmille.
Tarinan päähenkilöt Ferdinand ja Marianne tapaavat sattumalta ja vaihtavat pitempään pohtimatta yksitoikkoisen elämänrytminsä vapaampaan menoon eikä heitä pysäytä minkäänmoiset maailmalta kantautuvat tragediat. He syyllistyvät lyhyessä ajassa useisiin rikoksiin, mutta pyrkivät vain nauttimaan elämästä vaikka palkkatappajatkin juoksevat heistä toisen, Mariannen, perässä.
Hullu Pierrot on värikylläinen mestariteos, koska siinä yhdistyy viihdepainotteisten elokuvien vaikutteet saumattomasti tyypillisen auteur –elokuvan sielunmaailmaan. Yhtä vaikuttavasti elokuvissa paettiin ahdistavaa nyky-yhteiskuntaa amerikkalaisen elokuvan klassikossa Bonnie ja Clyde, vain pari vuotta Godardin teoksen jälkeen. Molemmissa on äärimmäisen teatraalinen lopetus, joka aggressiivisuudellaan ja epäkorrektiudellaan sykähdyttää jokaisella katsomiskerralla samalla tavalla aivan kuin kokisi elokuvan ensimmäistä kertaa. Tehoa vain vahvistaa rakastavaisten vaiherikas menneisyys, jossa molemmilla on sen verran monta luurankoa kaapissa, että katsojan olisi varsin hankala perustella asettumistaan selkeästi kummankaan hahmon puolelle.
